Omnia mutantur. Nihil interit?

Ylihuomenna tämä blogi täyttää vuoden.

Palasin alkuun, lueskelin hiukan omia tekstejäni, testailin ja huomasin surukseni että osa musiikkivideoista ei toimi enää. Toisaalta se on aika symbolista.

Pari ihmistä on ihmetellyt kun en ole aikoihin hirveästi kirjoitellut pohdintojani mistään tänne, kun aiemmin kirjoitin pitkiäkin juttuja, vaan vain laittanut lähinnä viihteellisiä juttuja. Jäin miettimään tätä.

Lueskellessani omia pohdintojani Elämästä, Maailmankaikkeudesta Ja Kaikesta oma sen aikainen ahdistukseni oikeastaan vasta aukesi minulle ja hämmästyin kuinka karmeassa henkisessä kunnossa itseasiassa olin. Vain vuosi sitten.

Syy miksi en ole aikoihin kirjoittanut kuin satunnaisesti jotakin on loppujen lopuksi yksinkertainen. Minua ei tällä hetkellä juurikaan askarruta mikään.
Kun aloitin tämän blogin minua häiritsivät monet asiat ja myös useat oman elämäni alueet, sekä henkiset että konkreettiset, olivat minulle täysiä mysteerejä. Eivät ole enää.
Voisi sanoa että sotkuisen elämäni vyyhti alkoi purkautua silloin, kun tajusin mitä minun oli tehtävä. Ja kun olin päätöksen tehnyt, kaikki alkoi loksahdella paikoilleen. Lähtöpäätös, huolimatta kaikesta siitä tuskasta mitä se eri suuntiin aiheuttikin, saattoi olla elämäni paras päätös. Lähdin etsimään kysymyksiä, sillä en tiennyt edes niitä. Suurimpaan osaan löysin vieläpä vastauksetkin, ja ne joihin en löytänyt, uskoisin vain ajan auttavan, kuten pitääkin.

Mikä sitten on muuttunut? Ulospäin olen pitkälti se sama karvainen sekalisko kuin lähtiessänikin. Sisältäpäin...
Monet taakat ovat kadonneet. En jaksa edes kirjoittaa läheskään kaikesta. Tyyni Valtameri huuhtoi monet vanhat syntini pois tajuttuani etteivät ne kaikki ole edes syntejä. Perfektionismini jäi Blue Mountainsille tajuttuani sen olevan yhtälailla mielisairaus kuin anoreksia on. Misantropiani perustui lyhytkatseisuuteen, joten hyväksyn ympäristöni aivan erilailla kuin ennen, ja tämä tuli dominona perfektionismin perässä. Itseinhoni puolestaan seurasi ihmisvihaani, sillä siinä vaiheessa kun tajusin että ihmisillä on oikeus tehdä virheitä ja huonoja päätöksiä koska asiat harvemmin ovat sitä miltä näyttävät ja parhaatkin meistä tekevät huonoja ja itsekkäitä päätöksiä, koska eivät ole jumalia, tajusin, että minullakin on oikeus mokata. Pyrkimys perfektionismiin on pyrkimys olla jotakin enemmän kuin ihminen. Historia on täynnä tällaisia ihmisiä ja yleensä heidät tunnetaan enemmän tai vähemmän hirviöinä. Minä en halua olla hirviö. Oli aika tajuta tämä ja paljon muuta, ja nöyrtyä astumalla takaisin ihmiskuntaan.
Vielä kun saisi annettua itselleen anteeksi asiat joita ei voi antaa itselleen anteeksi.
Sitä varten on (kaiketi ja toivon mukaan) aika.

Kaikki muuttuu, mikään ei ole todella hukassa.