Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin sitä joudun seuraamaan
jaloin innokkain vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.
-Bilbo Reppuli
Taru Sormusten Herrasta
perjantai 30. heinäkuuta 2010
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Irtioton symboliikkaa
Björk kantaa selässään tässä videossa eräänlaista oman minuuden inkarnaatiota, sisäistä minää, joka muokkautuu ihmisen eläessä, kokiessa asioita ja kehittyessä henkisesti. Tiibetiläisessä buddhalaisuuden muodossa sitä kutsutaan nimellä Bardo.
Länsimaissa bardolla viitataan filosofisessa mielessä irtioton aikana käytyyn henkiseen muutokseen tai kehitykseen, kun ihminen etsii itseään ja yrittää joko muodostaa tai eheyttää minäkuvaansa.
En ole varma muodostanko vasta vai eheytänkö. Aika näyttää.
Harvinaisen osuvat sanat biisissä...
Länsimaissa bardolla viitataan filosofisessa mielessä irtioton aikana käytyyn henkiseen muutokseen tai kehitykseen, kun ihminen etsii itseään ja yrittää joko muodostaa tai eheyttää minäkuvaansa.
En ole varma muodostanko vasta vai eheytänkö. Aika näyttää.
Harvinaisen osuvat sanat biisissä...
WANDERLUST
I am leaving this harbour
Giving urban a farewell
Its habitants seem too keen on God
I cannot stomach their rights and wrongs
I have lost my origin
And I don't want to find it again
Whether sailing into nature's laws
And be held by ocean's paws
Wanderlust! relentlessly craving
Wanderlust! peel off the layers
Until we get to the core
Did I imagine it would be like this?
Was it something like this I wished for?
Or will I want more?
Lust for comfort
Suffocates the soul
Relentless restlessness
Liberates me (sets me free)
I feel at home
Whenever the unknown surrounds me
I receive its embrace
Aboard my floating house
Wanderlust! relentlessly craving
Wanderlust! peel off the layers
Until we get to the core
Did I imagine it would be like this?
Was it something like this I wished for?
Or will I want more?
Wanderlust! from island to island
Wanderlust! united in movement
Wonderful! I'm joined with you
Wanderlust!
Can you spot a pattern?
(relentlessly restless)
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Matkakuumetta 2: Tehtävää, tehtävää...
Matkakuume pahenee vaikka tien päälle pääsyyn on vielä hurjan pitkä aika. Ajatus ei millään meinaa riittää muualle kuin maan rajojen ulkopuolelle...
Listaan tähän nyt kaiken mahdollisen mitä pitää muistaa erotessa, kaiken myymisessä ja maasta poismuuttaessa yhtaikaa, myös sellaisia jotka olen jo hoitanut. Laittakaa ihmeessä kommentteihin jos huomaatte että listasta puuttuu jotain.
TO DO:
¤ MUUTTOILMOITUS JA MUUTOS TALONKIRJANOTTEESEEN
¤ NIMIEN MUUTOS VUOKRASOPIMUKSEEN JA
SÄHKÖSOPIMUKSEEN
¤ TILATTUJEN LEHTIEN IRTISANOMINEN
¤ VAKUUTUSTEN LOPETTAMINEN JA UUSIEN (MATKAAN)
OTTAMINEN
¤ OMAISUUDEN JAKAMINEN (JA OMAN OSUUDEN MYYMINEN
TIES MINNE)
¤ EROBYROKRATIA
¤ PANKKITILIEN JAKAMINEN, SULKEMINEN JA/TAI UUSIEN
AVAAMINEN SEKÄ PALKANMAKSUN HETKELLINEN SIIRTO
NIIHIN TAI NIISTÄ
¤ RAVAAMINEN KELASSA
¤ PASSIN HANKINTA
¤ VIISUMIRUMBA
¤ RAHANSÄÄSTÄMINEN
¤ HETKELLISEN KÄMPÄN LÖYTÄMINEN
¤ ROKOTUSTEN TILAN TARKASTUS JA TARVITTAVIEN
OTTAMINEN
¤ MUKAAN OTETTAVAN TAVARAN VALITSEMINEN JA
PAKKAAMINEN
¤ LENTOLIPPUJEN HINTOJEN SEURANTA JA VARAUS
¤ YLIMÄÄRÄISET KEIKKAHOMMAT RAHAN TAKIA
¤ OSOITTEEN MUUTOKSET TARVITTAVILLE TAHOILLE
¤ PUHELINLIITTYMÄN IRTISANOMINEN
¤ TÖISTÄ IRTISANOUTUMINEN
¤ ERINÄISTEN TURVALLISUUSALAN LUPIEN UUSIMINEN JUURI ENNEN LÄHTÖÄ...
Huh, onhan sitä tuossa... Sitten kun pitäisi vielä kärsivällisesti odottaa että kassaan kertyy tarpeeksi rahaa tällaisen tempun tekemiseen ylipäätään ja näillä palkoilla se on aika tuskaista, varsinkin kun sydän ja sielu ovat lentäneet pois maasta jo ajat sitten.
Pakko oikeasti sanoa että tällä hetkellä tämä maa tuntuu lähinnä ahdistavalta, työ tympeältä ja elämä maistuu tuhkalle. Ajatukseni ovat jo aivan muualla, tuntuu kuin olisin vankina. Ainoan helpotuksen tähän tuovat ystäväni. Mahtavat, persoonalliset tyypit, joita tulee varmasti aivan helvetillinen ikävä jossain välissä. Siksipä vietänkin niin paljon aikaa teidän kanssanne kuin vain voin, vielä kun voin. :)
Tästä blogista tulee todennäköisesti jonkinmoinen matkapäiväkirja, ehkei älyttömän ajantasainen koko ajan, mutta kuitenkin. Varmasti tänne tulee samanlaista epäkeskoa diipadaapaa kuin ennenkin mutta myös oikeasti hiukan kuulumisia ja missä menen.
Muistakaa ihmiset antaa minulle mailiosoitteitanne hyvissä ajoin jos en kaiken tämän säädön keskellä muista niitä kysyä. Ja toisaalta täältähän meikäläisen saa profiilin kautta kiinni. Muutamat teistä ovat meinanneet että jos lähtevät itse seikkailemaan voitaisiin törmätä tuolla jossain. Se olisi aivan mahtavaa! :)
Listaan tähän nyt kaiken mahdollisen mitä pitää muistaa erotessa, kaiken myymisessä ja maasta poismuuttaessa yhtaikaa, myös sellaisia jotka olen jo hoitanut. Laittakaa ihmeessä kommentteihin jos huomaatte että listasta puuttuu jotain.
TO DO:
¤ MUUTTOILMOITUS JA MUUTOS TALONKIRJANOTTEESEEN
¤ NIMIEN MUUTOS VUOKRASOPIMUKSEEN JA
SÄHKÖSOPIMUKSEEN
¤ TILATTUJEN LEHTIEN IRTISANOMINEN
¤ VAKUUTUSTEN LOPETTAMINEN JA UUSIEN (MATKAAN)
OTTAMINEN
¤ OMAISUUDEN JAKAMINEN (JA OMAN OSUUDEN MYYMINEN
TIES MINNE)
¤ EROBYROKRATIA
¤ PANKKITILIEN JAKAMINEN, SULKEMINEN JA/TAI UUSIEN
AVAAMINEN SEKÄ PALKANMAKSUN HETKELLINEN SIIRTO
NIIHIN TAI NIISTÄ
¤ RAVAAMINEN KELASSA
¤ PASSIN HANKINTA
¤ VIISUMIRUMBA
¤ RAHANSÄÄSTÄMINEN
¤ HETKELLISEN KÄMPÄN LÖYTÄMINEN
¤ ROKOTUSTEN TILAN TARKASTUS JA TARVITTAVIEN
OTTAMINEN
¤ MUKAAN OTETTAVAN TAVARAN VALITSEMINEN JA
PAKKAAMINEN
¤ LENTOLIPPUJEN HINTOJEN SEURANTA JA VARAUS
¤ YLIMÄÄRÄISET KEIKKAHOMMAT RAHAN TAKIA
¤ OSOITTEEN MUUTOKSET TARVITTAVILLE TAHOILLE
¤ PUHELINLIITTYMÄN IRTISANOMINEN
¤ TÖISTÄ IRTISANOUTUMINEN
¤ ERINÄISTEN TURVALLISUUSALAN LUPIEN UUSIMINEN JUURI ENNEN LÄHTÖÄ...
Huh, onhan sitä tuossa... Sitten kun pitäisi vielä kärsivällisesti odottaa että kassaan kertyy tarpeeksi rahaa tällaisen tempun tekemiseen ylipäätään ja näillä palkoilla se on aika tuskaista, varsinkin kun sydän ja sielu ovat lentäneet pois maasta jo ajat sitten.
Pakko oikeasti sanoa että tällä hetkellä tämä maa tuntuu lähinnä ahdistavalta, työ tympeältä ja elämä maistuu tuhkalle. Ajatukseni ovat jo aivan muualla, tuntuu kuin olisin vankina. Ainoan helpotuksen tähän tuovat ystäväni. Mahtavat, persoonalliset tyypit, joita tulee varmasti aivan helvetillinen ikävä jossain välissä. Siksipä vietänkin niin paljon aikaa teidän kanssanne kuin vain voin, vielä kun voin. :)
Tästä blogista tulee todennäköisesti jonkinmoinen matkapäiväkirja, ehkei älyttömän ajantasainen koko ajan, mutta kuitenkin. Varmasti tänne tulee samanlaista epäkeskoa diipadaapaa kuin ennenkin mutta myös oikeasti hiukan kuulumisia ja missä menen.
Muistakaa ihmiset antaa minulle mailiosoitteitanne hyvissä ajoin jos en kaiken tämän säädön keskellä muista niitä kysyä. Ja toisaalta täältähän meikäläisen saa profiilin kautta kiinni. Muutamat teistä ovat meinanneet että jos lähtevät itse seikkailemaan voitaisiin törmätä tuolla jossain. Se olisi aivan mahtavaa! :)
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Mielenkiintoinen uusi blogi
Kasaan tässä vähän paineita hyvälle ystävälleni... ;)
Osoitteesta http://iki.fi/bobama löytyy uusi, mielenkiintoinen blogi jossa ystäväni tullee todnäk käsittelemään maailman eksentrisyyttä aivan omalla omituisella tavallaan. :)
Huom. blogi on englanniksi.
Osoitteesta http://iki.fi/bobama löytyy uusi, mielenkiintoinen blogi jossa ystäväni tullee todnäk käsittelemään maailman eksentrisyyttä aivan omalla omituisella tavallaan. :)
Huom. blogi on englanniksi.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
tiistai 20. heinäkuuta 2010
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Melankoliaa
Oi voi... Olen yllättymyt kuinka monesta suunnasta ihmiset ovat todenneet lähtemiseni olevan oikeasti ikävä asia...
Kävin tuossa juuri keskustelun erään ystäväni kanssa jolle on oikeasti vaikeata hyväksyä se että minua ei kohta enää ole kuvioissa, ja vastaavanlaisia kommentteja on tullut varsin paljon. Ja yhteydenpitovaatimuksia.
Olette upeita ihmisiä, ja tällä hetkellä on aika perhanan down fiilis juuri siksi että joudun olemaan ilman teitä kohta. Mutta vielä tässä on jokunen kuukausi ennen kuin karkaan, ja aion pitää hauskaa teidän kaikkien kanssa sitä ennen oikein urakalla! :)
Olette parhautta, ihmiset. Rakastan teitä kaikkia omalla tavallani.
(Jopa teitä Cityrusakoita vaikka se meneekin jo melkein perversion puolelle! ;) )
Kävin tuossa juuri keskustelun erään ystäväni kanssa jolle on oikeasti vaikeata hyväksyä se että minua ei kohta enää ole kuvioissa, ja vastaavanlaisia kommentteja on tullut varsin paljon. Ja yhteydenpitovaatimuksia.
Olette upeita ihmisiä, ja tällä hetkellä on aika perhanan down fiilis juuri siksi että joudun olemaan ilman teitä kohta. Mutta vielä tässä on jokunen kuukausi ennen kuin karkaan, ja aion pitää hauskaa teidän kaikkien kanssa sitä ennen oikein urakalla! :)
Olette parhautta, ihmiset. Rakastan teitä kaikkia omalla tavallani.
(Jopa teitä Cityrusakoita vaikka se meneekin jo melkein perversion puolelle! ;) )
Matkakuumetta
Passinhankintaa, vakuutuksen ottamista, rokotuksia, viisumiongelmia, omaisuuden myyntiä, lippujen hintojen seurantaa, ylimääräisiä keikkahommia, rahansäästöä... Ja itse reissuunpääsyyn on vielä kuukausia...
Pää hajoaa.~*
Pää hajoaa.~*
Tässä huoneessa ei oo mitään, mitä tarvitsen
Tahdon kauas pois
Tässä huoneessa en voi olla tämän kauempaa
Tahdon kauas pois, mä lennän pakoon
Tässä kaupungissa ei oo mitään, mihin uskoisin
Tahdon kauas pois
Tässä kaupungissa en voi olla tämän kauempaa
Tahdon kauas pois, mä lennän pakoon
Tahdon kauas pois, lennän ulos kaupungista
Kauas pois, muille maille vierahille
Kauas pois, lentävällä matolla
Kauas pois, mä lennän pakoon
Tässä kaupungissa päivät muistuttavat toisiaan
Aistit turtuvat ja pää sekoaa
Tässä kaupungissa ajantaju katoaa
Loukkuun jään, jossen nyt pääse lähtemään
Ylle laidattoman meren
Alle aurinkoisen taivaan
Mä lennän pakoon
-Don Huonot: Kauas pois
Tahdon kauas pois
Tässä huoneessa en voi olla tämän kauempaa
Tahdon kauas pois, mä lennän pakoon
Tässä kaupungissa ei oo mitään, mihin uskoisin
Tahdon kauas pois
Tässä kaupungissa en voi olla tämän kauempaa
Tahdon kauas pois, mä lennän pakoon
Tahdon kauas pois, lennän ulos kaupungista
Kauas pois, muille maille vierahille
Kauas pois, lentävällä matolla
Kauas pois, mä lennän pakoon
Tässä kaupungissa päivät muistuttavat toisiaan
Aistit turtuvat ja pää sekoaa
Tässä kaupungissa ajantaju katoaa
Loukkuun jään, jossen nyt pääse lähtemään
Ylle laidattoman meren
Alle aurinkoisen taivaan
Mä lennän pakoon
-Don Huonot: Kauas pois
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Itsetuhon iloista
Minulle tärkeä ihminen totesi suunnitelmastani pakata kamat ja ihan vaan lähteä katsomaan mitä tällä planeetalla on minulle tarjottavanaan että olen kuin "päätön kana juoksemassa tuleen".
Pisti miettimään, kun viimeisen noin vuoden aikana meikäläisen itsetuhoisuus on ollut keskustelun aiheena vähän väliä. Aiemmin en ole edes suostunut myöntämään että olisin, mutta viime aikoina se on ollut vähän pakko.
Hyvä on. Minä olen itsetuhoinen. Hiukan.
Mutta onko se välttämättä paha asia? En nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa itseni hengiltä ottamista, vaan pidän siitä että asioissa on "terävä reuna", eli enemmänkin pidän siitä että ympärillä pyörii vaaroja, ja oma hommani on pitää huoli siitä etten osu niihin tai jos osun niin tietää miten toimia... Tavallaan se on enemmänkin tarvetta haastaa itsensä välillä.
Ja lopuksikin, mikä on itsetuhoisuutta sanan pahassa merkityksessä? Enimmäkseen tiedän olemassaolevat riskit ja enemmän tai vähemmän varaudun niihin, mikä ei tietenkään tee ketään autuaaksi. Tottakai, onhan se hölmöä että tietää vaarat ja silti vaarantaa itsensä. Mutta minusta se on toisaalta tervettä itsetuhoisuutta. Tietää olevansa elossa kun ympärillä on vähän vipinää. Ilman tietynlaista "itsetuhoista" kansanosaa, meillä ei olisi poliisia, palokuntaa, ambulanssikuskeja, vartijoita. Tällaisten itsetuhoisten ihmisten varassahan on tämän sivistyksen rajat. Maailma tarvitsee tietynlaista itsetuhoisuutta.
Toisaalta on ihmisiä jotka eivät ole ollenkaan perillä eri tilanteiden vaaroista ja syöksyvät suin päin eteenpäin välittämättä ottaa niistä selvääkään. Itsetuhoisuutta se on sekin, eikä välttämättä järin rakentavaa itsetuhoisuutta. Mutta pakko myöntää että siinähän se seikkailu asuu. Toisaalta turha riski on tyhmä riski.
Sitten on adrenaliininarkkarit jotka harrastavat äärilajeja saadakseen "rushin", heille se on se hetki jolloin elämä on elämisen arvoista. Ei järkevää mutta jälleen voitaisiin palata siihen intergalaktiseen kärpäsenpaskaan, jokainen käyttäköön omansa miten haluaa. Kunhan sillä ei vahingoita muita, en näe siinä mitään väärää. Tiedän henkilön joka harrastaa laskuvarjohyppyä. Hänen vaimonsa kuoli kun varjo ei auennut. Jatkaa harrastusta yhä. Ja on uudelleen naimisissa. Kuka minä olen sanomaan etä se on väärin, ja onko se edes?
Henkilökohtaisesti minusta ihminen tarvitsee pienen ripauksen itsetuhoisuutta että elämä pysyy mielenkiintoisena. Tottakai jokainen hakee jännityksensä, "rushinsa" omalla tyylillään, toiset tyytyvät siihen mitä saavat elokuvista, kirjoista, sarjakuvista jne., mutta ainakin minä tarvitsen jonkinmoista jännitystä ihan henkilökohtaisella tasolla, ja se vaatii aina tietysti jonkinlaista riskinottoa. Sillä sitähän jännitys on, riskinottoa. Toisilla se on tietysti hallitumpaa ja hillitympää kuin toisilla, mutta yhtäkaikki, jos haluat jännitystä omaan elämääsi henkilökohtaisella tasolla, se vaatii jonkinmoista riskinottamista, oli se sitten kuinka suuri tai pieni hyvänsä. Se kuinka itsetuhoista se on, onkin toinen juttu. Minulla se vaatii hiukan sitä että laittaa omaa itseä peliin, panos on siis nimenomaan henkilökohtainen omalla kohdallani. Ja tottakai se on itsetuhoisuutta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Yleensä kyse on vain riskeistä jotka joko on tai ei ole valmis ottamaan. Motiivi riskinoton takana onkin sitten toinen tarina. Tyhmien riskien ottaminen on tietysti aina vaan tyhmää, jos hyöty (edes nautinto) ei ole läheskään otetun riskin arvoinen.
Silti, se ei pelaa joka pelkää, ja mitäs pelit ovat? Viihdettä. Itsetuhoisuus on siis jollakin tasolla lopujen lopuksikin vain itsensä viihdyttämistä. Heh.
Pisti miettimään, kun viimeisen noin vuoden aikana meikäläisen itsetuhoisuus on ollut keskustelun aiheena vähän väliä. Aiemmin en ole edes suostunut myöntämään että olisin, mutta viime aikoina se on ollut vähän pakko.
Hyvä on. Minä olen itsetuhoinen. Hiukan.
Mutta onko se välttämättä paha asia? En nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa itseni hengiltä ottamista, vaan pidän siitä että asioissa on "terävä reuna", eli enemmänkin pidän siitä että ympärillä pyörii vaaroja, ja oma hommani on pitää huoli siitä etten osu niihin tai jos osun niin tietää miten toimia... Tavallaan se on enemmänkin tarvetta haastaa itsensä välillä.
Ja lopuksikin, mikä on itsetuhoisuutta sanan pahassa merkityksessä? Enimmäkseen tiedän olemassaolevat riskit ja enemmän tai vähemmän varaudun niihin, mikä ei tietenkään tee ketään autuaaksi. Tottakai, onhan se hölmöä että tietää vaarat ja silti vaarantaa itsensä. Mutta minusta se on toisaalta tervettä itsetuhoisuutta. Tietää olevansa elossa kun ympärillä on vähän vipinää. Ilman tietynlaista "itsetuhoista" kansanosaa, meillä ei olisi poliisia, palokuntaa, ambulanssikuskeja, vartijoita. Tällaisten itsetuhoisten ihmisten varassahan on tämän sivistyksen rajat. Maailma tarvitsee tietynlaista itsetuhoisuutta.
Toisaalta on ihmisiä jotka eivät ole ollenkaan perillä eri tilanteiden vaaroista ja syöksyvät suin päin eteenpäin välittämättä ottaa niistä selvääkään. Itsetuhoisuutta se on sekin, eikä välttämättä järin rakentavaa itsetuhoisuutta. Mutta pakko myöntää että siinähän se seikkailu asuu. Toisaalta turha riski on tyhmä riski.
Sitten on adrenaliininarkkarit jotka harrastavat äärilajeja saadakseen "rushin", heille se on se hetki jolloin elämä on elämisen arvoista. Ei järkevää mutta jälleen voitaisiin palata siihen intergalaktiseen kärpäsenpaskaan, jokainen käyttäköön omansa miten haluaa. Kunhan sillä ei vahingoita muita, en näe siinä mitään väärää. Tiedän henkilön joka harrastaa laskuvarjohyppyä. Hänen vaimonsa kuoli kun varjo ei auennut. Jatkaa harrastusta yhä. Ja on uudelleen naimisissa. Kuka minä olen sanomaan etä se on väärin, ja onko se edes?
Henkilökohtaisesti minusta ihminen tarvitsee pienen ripauksen itsetuhoisuutta että elämä pysyy mielenkiintoisena. Tottakai jokainen hakee jännityksensä, "rushinsa" omalla tyylillään, toiset tyytyvät siihen mitä saavat elokuvista, kirjoista, sarjakuvista jne., mutta ainakin minä tarvitsen jonkinmoista jännitystä ihan henkilökohtaisella tasolla, ja se vaatii aina tietysti jonkinlaista riskinottoa. Sillä sitähän jännitys on, riskinottoa. Toisilla se on tietysti hallitumpaa ja hillitympää kuin toisilla, mutta yhtäkaikki, jos haluat jännitystä omaan elämääsi henkilökohtaisella tasolla, se vaatii jonkinmoista riskinottamista, oli se sitten kuinka suuri tai pieni hyvänsä. Se kuinka itsetuhoista se on, onkin toinen juttu. Minulla se vaatii hiukan sitä että laittaa omaa itseä peliin, panos on siis nimenomaan henkilökohtainen omalla kohdallani. Ja tottakai se on itsetuhoisuutta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Yleensä kyse on vain riskeistä jotka joko on tai ei ole valmis ottamaan. Motiivi riskinoton takana onkin sitten toinen tarina. Tyhmien riskien ottaminen on tietysti aina vaan tyhmää, jos hyöty (edes nautinto) ei ole läheskään otetun riskin arvoinen.
Silti, se ei pelaa joka pelkää, ja mitäs pelit ovat? Viihdettä. Itsetuhoisuus on siis jollakin tasolla lopujen lopuksikin vain itsensä viihdyttämistä. Heh.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Angels in my heart, devils in my eyes... I'm breaking through the darkness...
All these years I've been the hard man
All these years it's been so hard man
To live my life for someone else
In fear of being honest with myself
I perpetrated a lie
Juggling my life with one hand tied behind my back
Trying to find, and it had always been mine
I'm in, I'm out
I'm breaking though the darkness
And it knocked me over
Into the light of an older soul, and I'll never die
Cause everything I am is in your eyes
Angels in my heart, devils in my eyes
I'll live forever in your eyes
Crucify my inhibitions
The first born son he died for my sins
Nothing to worry about
And all these years I was the hard man
I always knew I'd find myself and prove
Because you told me the truth, it's all I wanted from you
My catharic dream, a primal scream
Shedding my skin
Somewhere between light and dark
I balance what I am
And I remember everything we said we'd ding a way
Laugh and cry, love and hate
Ain't no weak link this bond won't break
I put it out there it comes back
All these years it's been so hard man
To live my life for someone else
In fear of being honest with myself
I perpetrated a lie
Juggling my life with one hand tied behind my back
Trying to find, and it had always been mine
I'm in, I'm out
I'm breaking though the darkness
And it knocked me over
Into the light of an older soul, and I'll never die
Cause everything I am is in your eyes
Angels in my heart, devils in my eyes
I'll live forever in your eyes
Crucify my inhibitions
The first born son he died for my sins
Nothing to worry about
And all these years I was the hard man
I always knew I'd find myself and prove
Because you told me the truth, it's all I wanted from you
My catharic dream, a primal scream
Shedding my skin
Somewhere between light and dark
I balance what I am
And I remember everything we said we'd ding a way
Laugh and cry, love and hate
Ain't no weak link this bond won't break
I put it out there it comes back
Hyppy tyhjyyteen
Viime aikoina olen aika paljon saanut spekulaatioita siitä miksi olen tekemässä sitä mitä olen tekemässä.
Heittää pois kaikki tuttu ja turvallinen, pakata reppu ja hypätä tyhjän päälle tuntuu monesta aivan vieraalta, suorastaan epäterveeltä ratkaisulta, ja olen taas saanut kuulla tuumintoja jostain ahdistuksen purusta ja siitä lemmon kolmenkympin kriisistä (luovuttakaa nyt jo sen kanssa, ärryn vain siitä).
Miksi siis teen jotain näin radikaalia? Minun on pakko. On syitä joihin en sattuneesta syystä tässä mene, mutta useat asiat ja erityisesti jokin nimetön sisälläni ajaa minua, on ajanut niin kauan kuin jaksan muistaa, ja tunne vain voimistuu koko ajan. Voisin periaatteessa osoittaa yhden erityisen syyn mutta en sitä tee, koska ilman sitäkin tämä olisi ollut kohtaloni jossakin vaiheessa elämääni. Ei vielä useaan vuoteen tosin. Mutta elämä eletään nyt, teen kuten sydän käskee. Nimenomaan kuten sydän käskee.
Kyse ei ole itsetuhoisuudesta, johon palaan aiheena luultavasti lähiaikoina, kiitos vaan, en halua päästä hengestäni. Enkä myöskään oikein tykkää siitä toisesta ääripäästä, jossa minut nähdään jonain myyttisenä sankarina, joka uskaltaa tehdä näin. Ei ole kauhean sankari olo kun katsoo kuinka pahasti satutan itselleni rakasta ihmistä samalla kun teen tämän.
Mutta minun on tosiaan pakko. En tiedä mihin elämä minut heittää, enkä oikeasti usko kohtaloon, joten on vain jälleen annettava tuulen kantaa ja katsoa minne se vie. Ehkä saan sen mitä lähden hakemaan, ehkä löydän asioita joita en edes tiennyt lähteväni etsimään. Mutta maailma on avara paikka ja tahdon kokea sen oikeasti.
Ja siitä jos puhutaan hetki... Ainoa keino oikeasti kokea esim. vieras kulttuuri on, kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, on mennä sekaan vaan. Turistina ei koskaan saa todellista kuvaa siitä miltä paikan arki näyttää kulissien ja myyntihymyjen takana, nähty ja koettu kulttuuri on aina sokeroitu ja muokattu myyntiin, enemmän tai vähemmän. Täytyy laskeutua kantotuolista ja mennä kulissien taakse jos haluaa saada edes vihjeen siitä mistä oikeasti on kysymys. Ja sitä minä haluan.
Tottakai ero sattuu oli tilanne mikä tahansa ja on paljon asioita jotka huolestuttavat. Itseasiassa olen aika kauhusta kankeana! Mutta se ei pelaa joka pelkää, vai mitä? Minä tarvitsen tätä, tarvitsen tietynlaista epäselvyyttä mitä seuraavaksi tapahtuu yhtä paljon kuin uusia kokemuksia. Tunnen olevani ihan eri tavalla ELOSSA kuin aikoihin.
Maailma on täynnä ihmeitä, ihmiselämä lyhyt. Minulla on nälkä jota ei tyydytä kotikulmat, ei toiminnallinen työ. Jälleen kerran palaan sen oman peruskysymykseni luo. Millä on merkitystä? Tällä on merkitystä. Minulle. Se on hullua, se on vaarallista, se on kartan pimeät osat. Pimeällä Afrikallahan tarkoitettiin ennen vanhaan mantereen niitä osia joita ei tunnettu ja oltu kartoitettu. Nykyään kaikki paikat tunnetaan kyllä, mutta maailmalla on kiitettävä määrä sellaista tarjottavanaan uteliaalle kulkijalle jota voisi pimeäksi kutsua. Hyppään siis pimeyteen ja katson mitä löydän, sillä suurimmat aarteet löytyvät yleensä pimeimmistä vesistä. Kaikkihan me haluamme löytää oman aarteemme, eikö? Onko se muka sitten hullua? Jos on, olkoon sitten niin, en piittaa.
Sillä minä tarvitsen tätä. Ollakseni elossa.
Heittää pois kaikki tuttu ja turvallinen, pakata reppu ja hypätä tyhjän päälle tuntuu monesta aivan vieraalta, suorastaan epäterveeltä ratkaisulta, ja olen taas saanut kuulla tuumintoja jostain ahdistuksen purusta ja siitä lemmon kolmenkympin kriisistä (luovuttakaa nyt jo sen kanssa, ärryn vain siitä).
Miksi siis teen jotain näin radikaalia? Minun on pakko. On syitä joihin en sattuneesta syystä tässä mene, mutta useat asiat ja erityisesti jokin nimetön sisälläni ajaa minua, on ajanut niin kauan kuin jaksan muistaa, ja tunne vain voimistuu koko ajan. Voisin periaatteessa osoittaa yhden erityisen syyn mutta en sitä tee, koska ilman sitäkin tämä olisi ollut kohtaloni jossakin vaiheessa elämääni. Ei vielä useaan vuoteen tosin. Mutta elämä eletään nyt, teen kuten sydän käskee. Nimenomaan kuten sydän käskee.
Kyse ei ole itsetuhoisuudesta, johon palaan aiheena luultavasti lähiaikoina, kiitos vaan, en halua päästä hengestäni. Enkä myöskään oikein tykkää siitä toisesta ääripäästä, jossa minut nähdään jonain myyttisenä sankarina, joka uskaltaa tehdä näin. Ei ole kauhean sankari olo kun katsoo kuinka pahasti satutan itselleni rakasta ihmistä samalla kun teen tämän.
Mutta minun on tosiaan pakko. En tiedä mihin elämä minut heittää, enkä oikeasti usko kohtaloon, joten on vain jälleen annettava tuulen kantaa ja katsoa minne se vie. Ehkä saan sen mitä lähden hakemaan, ehkä löydän asioita joita en edes tiennyt lähteväni etsimään. Mutta maailma on avara paikka ja tahdon kokea sen oikeasti.
Ja siitä jos puhutaan hetki... Ainoa keino oikeasti kokea esim. vieras kulttuuri on, kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, on mennä sekaan vaan. Turistina ei koskaan saa todellista kuvaa siitä miltä paikan arki näyttää kulissien ja myyntihymyjen takana, nähty ja koettu kulttuuri on aina sokeroitu ja muokattu myyntiin, enemmän tai vähemmän. Täytyy laskeutua kantotuolista ja mennä kulissien taakse jos haluaa saada edes vihjeen siitä mistä oikeasti on kysymys. Ja sitä minä haluan.
Tottakai ero sattuu oli tilanne mikä tahansa ja on paljon asioita jotka huolestuttavat. Itseasiassa olen aika kauhusta kankeana! Mutta se ei pelaa joka pelkää, vai mitä? Minä tarvitsen tätä, tarvitsen tietynlaista epäselvyyttä mitä seuraavaksi tapahtuu yhtä paljon kuin uusia kokemuksia. Tunnen olevani ihan eri tavalla ELOSSA kuin aikoihin.
Maailma on täynnä ihmeitä, ihmiselämä lyhyt. Minulla on nälkä jota ei tyydytä kotikulmat, ei toiminnallinen työ. Jälleen kerran palaan sen oman peruskysymykseni luo. Millä on merkitystä? Tällä on merkitystä. Minulle. Se on hullua, se on vaarallista, se on kartan pimeät osat. Pimeällä Afrikallahan tarkoitettiin ennen vanhaan mantereen niitä osia joita ei tunnettu ja oltu kartoitettu. Nykyään kaikki paikat tunnetaan kyllä, mutta maailmalla on kiitettävä määrä sellaista tarjottavanaan uteliaalle kulkijalle jota voisi pimeäksi kutsua. Hyppään siis pimeyteen ja katson mitä löydän, sillä suurimmat aarteet löytyvät yleensä pimeimmistä vesistä. Kaikkihan me haluamme löytää oman aarteemme, eikö? Onko se muka sitten hullua? Jos on, olkoon sitten niin, en piittaa.
Sillä minä tarvitsen tätä. Ollakseni elossa.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Vielä kerran enkelten pimeätä puolta: Luis Royo
I do not own rights to these images. Just giving the artist some space, credit and advertisement. Because I really like the art.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Sitten välillä jotain... muuta :)
Tämä blogi on ollut aika synkkä viime aikoina. Nyt on aika tehdä sille jotakin värikästä, söpöä, makeaa, tappavaa...
Unohtakaa Transformerit ja G.I. Joe, täältä tulee se todellinen uhka! :)
Unohtakaa Transformerit ja G.I. Joe, täältä tulee se todellinen uhka! :)
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Monkey on my back
Joskus elämä tuntuu siltä kuin rämpisi suossa silmät sidottuina sata kiloa kiukkuisia pikkuapinoita niskassa. Eteneminen on raskasta, suunnasta ei ole tietoakaan, koko ajan sattuu ja sitä ei yhtään tiedä miten homma päättyy, perille minne sitten olikin menossa vaiko kärsälleen mutaan...
Juuri nyt minulla on ainakin kaksisataa kiloa niitä apinoita...
Tein eilen tähänastisen elämäni raskaimman päätöksen. Katkaisin 13 vuotta kestäneen, kaikin puolin täydellisen parisuhteen.
Henkilökohtaisella tasolla minun intressini elämässä kaikkinensa ovat täysin toisaalla kuin huomattavasti paremmalla puoliskollani, jonka intressit ylipäätään ovat älykkäämmät ja loppuun asti ajatellummat kuin minulla. Siitä huolimatta tulin tulokseen että minun on pakko kuunnella omia intressejäni, koska ne palavat veressäni koko ajan voimakkaammin, ne huutavat sielussani eivätkä jätä minua rauhaan edes yöllä, koska ne yksinkertaisesti ovat osa minua, luontoani, sitä mitä minä olen... Suomeksi sanottuna olen aivan helkkarin onneton koska en pääse toteuttamaan luontoani eli sitä mitä olen syvimmällä sisimmässäni. Puolisoni näki tämän, ja tottakai upeana ihmisenä hän kärsi siitä suunnattomasti, koska tiesi minun kärsivän siitä pahasti. Tilanne ei parantunut tippaakaan, päinvastoin paheni, emmekä löytäneet mitään keinoa sen korjaamiseen. Hän ymmärsi että olen koko ajan onneton, joka tietysti teki hänestäkin onnettoman. Lopputuloksena istuimme vain molemmat onnettomina tilanteessa josta ei ollut tietä ulos. Ainoa keino oli siis erota. Joten nyt olemme eroamassa, mikä tietysti tarkoittaa sitä että olemme molemmat onnettomina tilanteessa mutta eri syystä. Kaikkien aikojen no-win tilanne. Damned if you do, damned if you don't. Helvetin helvetti!
Nyt katson häntä, näen kuinka hänen on paha olla, enkä voi tehdä MITÄÄN hänen olonsa parantamiseksi. Ja tiedän, että jos olisimme jatkaneet, hänen olisi ollut ihan yhtä paha olla, kun hän olisi seurannut minun tilani vain pahenevan hetki hetkeltä. Enkä minä pysty auttamaan tilannetta millään.
Nyt tarkastelen tilannetta itselleni tyypilliseen, kylmän loogiseen tapaan...
Tilannetta ei voinut parantaa millään, molemminpuolinen paha olo ja kärsimys olisi vain pahentunut koko ajan, hän kärsii koska näkee että minä kärsin, ja minä poden huonoa omatuntoa siitä että hän kärsii ja kärsin sitä kautta hiukan lisää, hän tajuaa tämän ja vuorostaan kärsii siitä. Ja oravanpyörä on valmis.
Erossa on sentään se hyvä puoli, että vaikka se sattuukin nyt aivan helvetillisesti, se on kuitenkin asia jonka aika parantaa. Kunhan aikamääreet muuttavat muotoa ja tämä hetki jää reilummin kauemmas taakse, elämä alkaa voittaa. Minä kykenen toimimaan itseni mukaan ja saatan löytää tasapainon, zenin elämääni, ja hän saa yhtälailla mahdollisuuden löytää onnellisuuden uudestaan.
Jos se kerran on selkeästi ainoa järkevä tapa toimia, niin miksi helkkarissa sitten minusta tuntuu etten voi odottaa hänen antavan minulle anteeksi kun en tiedä kykenenkö antamaan itsekään itselleni anteeksi?
(Poistan välittömästi kommentit joissa ehdotetaan jotain helvetin kompromissin yrittämistä!)
Juuri nyt minulla on ainakin kaksisataa kiloa niitä apinoita...
Tein eilen tähänastisen elämäni raskaimman päätöksen. Katkaisin 13 vuotta kestäneen, kaikin puolin täydellisen parisuhteen.
Henkilökohtaisella tasolla minun intressini elämässä kaikkinensa ovat täysin toisaalla kuin huomattavasti paremmalla puoliskollani, jonka intressit ylipäätään ovat älykkäämmät ja loppuun asti ajatellummat kuin minulla. Siitä huolimatta tulin tulokseen että minun on pakko kuunnella omia intressejäni, koska ne palavat veressäni koko ajan voimakkaammin, ne huutavat sielussani eivätkä jätä minua rauhaan edes yöllä, koska ne yksinkertaisesti ovat osa minua, luontoani, sitä mitä minä olen... Suomeksi sanottuna olen aivan helkkarin onneton koska en pääse toteuttamaan luontoani eli sitä mitä olen syvimmällä sisimmässäni. Puolisoni näki tämän, ja tottakai upeana ihmisenä hän kärsi siitä suunnattomasti, koska tiesi minun kärsivän siitä pahasti. Tilanne ei parantunut tippaakaan, päinvastoin paheni, emmekä löytäneet mitään keinoa sen korjaamiseen. Hän ymmärsi että olen koko ajan onneton, joka tietysti teki hänestäkin onnettoman. Lopputuloksena istuimme vain molemmat onnettomina tilanteessa josta ei ollut tietä ulos. Ainoa keino oli siis erota. Joten nyt olemme eroamassa, mikä tietysti tarkoittaa sitä että olemme molemmat onnettomina tilanteessa mutta eri syystä. Kaikkien aikojen no-win tilanne. Damned if you do, damned if you don't. Helvetin helvetti!
Nyt katson häntä, näen kuinka hänen on paha olla, enkä voi tehdä MITÄÄN hänen olonsa parantamiseksi. Ja tiedän, että jos olisimme jatkaneet, hänen olisi ollut ihan yhtä paha olla, kun hän olisi seurannut minun tilani vain pahenevan hetki hetkeltä. Enkä minä pysty auttamaan tilannetta millään.
Nyt tarkastelen tilannetta itselleni tyypilliseen, kylmän loogiseen tapaan...
Tilannetta ei voinut parantaa millään, molemminpuolinen paha olo ja kärsimys olisi vain pahentunut koko ajan, hän kärsii koska näkee että minä kärsin, ja minä poden huonoa omatuntoa siitä että hän kärsii ja kärsin sitä kautta hiukan lisää, hän tajuaa tämän ja vuorostaan kärsii siitä. Ja oravanpyörä on valmis.
Erossa on sentään se hyvä puoli, että vaikka se sattuukin nyt aivan helvetillisesti, se on kuitenkin asia jonka aika parantaa. Kunhan aikamääreet muuttavat muotoa ja tämä hetki jää reilummin kauemmas taakse, elämä alkaa voittaa. Minä kykenen toimimaan itseni mukaan ja saatan löytää tasapainon, zenin elämääni, ja hän saa yhtälailla mahdollisuuden löytää onnellisuuden uudestaan.
Jos se kerran on selkeästi ainoa järkevä tapa toimia, niin miksi helkkarissa sitten minusta tuntuu etten voi odottaa hänen antavan minulle anteeksi kun en tiedä kykenenkö antamaan itsekään itselleni anteeksi?
(Poistan välittömästi kommentit joissa ehdotetaan jotain helvetin kompromissin yrittämistä!)
torstai 8. heinäkuuta 2010
Kerran vielä... tai ehkä yksi lisää... korkeintaan kaksi...
Jep, nappasin sitten lävistyksen alahuulen ja leuan väliin. Senhän pit(äis)i olla tämän kesän viimeinen. Mutta nyt aloin harkita kahta päällekkäistä surface-lävistystä molempiin ohimoihin. Heh. Kai tämäkin johonkin loppuu.
Muistan kun olin jokunen vuosi sitten Ruotsissa eräissä pippaloissa. Kolmikerroksinen omakotitalo, jossa asui kolme hevariveljestä yhdeksän kissan kanssa. Melkoista... Kaksikymmentä ruotsalaista metallistia erittäin humalassa ja minä ainoana suomalaismiehenä paikalla. Jossain vaiheessa istuin sohvalla hyvin päissäni ja molemmilla puolillani istuivat ruotsalaiset veljekset jotka olivat ottaneet molemmat samana iltana Prince Albertin (lävistys kalun kärjessä), ja he olivat sitä mieltä että kuskaavat minutkin heti ottamaan yhden...
En ottanut. :P
Muistan kun olin jokunen vuosi sitten Ruotsissa eräissä pippaloissa. Kolmikerroksinen omakotitalo, jossa asui kolme hevariveljestä yhdeksän kissan kanssa. Melkoista... Kaksikymmentä ruotsalaista metallistia erittäin humalassa ja minä ainoana suomalaismiehenä paikalla. Jossain vaiheessa istuin sohvalla hyvin päissäni ja molemmilla puolillani istuivat ruotsalaiset veljekset jotka olivat ottaneet molemmat samana iltana Prince Albertin (lävistys kalun kärjessä), ja he olivat sitä mieltä että kuskaavat minutkin heti ottamaan yhden...
En ottanut. :P
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Anteeksi
Tiedän että satutan sinua. En haluaisi, mutta satutan silti. En tee sitä tarkoituksella enkä tiedä mitään keinoa jolla siltä voisi välttyä. En ikinä, ikinä haluaisi että sinuun sattuu. On aika täyspaska fiilis. En tiedä mitä muuta sanoa kuin anteeksi. Eikä sillä kyllä tee yhtään mitään.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Ymmärryksen hetki
Päivä on kuollut, ilta luo nahkaansa ja muuttuu yöksi. Taas yksi vuorokausi pois elämästä, ja tajuan sen lipuneen ohi kuten sisaruksensakin. On aika tehdä päätöksiä, ja vaikka se tekee kipeätä, tajuan nyt että tuleva syksy ja talvi tuovat tullessaan kolossaalisia muutoksia elämääni. En edes halua miettiä tuskan määrää mitä se myös tulee väkisin aiheuttamaan. Mutta minun on pakko. Sisälläni on jotakin, joka raivoaa, janoaa päästä ulos. Ja joko päästän sen ulos tai se repii minut kappaleiksi. Lehtenä tuulessa, ja tuuli tarttuu jälleen. Tällä kertaa se ei enää anna minun laskeutua.
Musta hetki
Joskus tuntuu siltä että elämä on ihan vaan pelkästään ja kokonaan perseestä. Juuri nyt minulla on juuri sellainen olo. Tilanteet joissa ratkaisi homman miten tahansa, aina johokuhun sattuu pitäisi kieltää lailla. Mitä tehdä kun tajuaa ettei oikeata ja väärää ratkaisua ole? Kun jokainen voitto tuo mukanaan tappion? Kun jokainen ratkaisu tuntuu Pyrrhoksen voitolta?
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Ihmiskuoret ympärilläni
Irtoripset räpsyvät
Partavesi haisee
Keskustelu kuin muovimukin reuna
Kylmää, kylmää
Mistä tuon ostit
Paljonko saat palkkaa
Brutto täytyy saada netoksi
Kylmää, kylmää
Visa ja American Express
Uudet jumalat nousevat
Siis palvokaa
Kylmää, kylmää
Partavesi haisee
Keskustelu kuin muovimukin reuna
Kylmää, kylmää
Mistä tuon ostit
Paljonko saat palkkaa
Brutto täytyy saada netoksi
Kylmää, kylmää
Visa ja American Express
Uudet jumalat nousevat
Siis palvokaa
Kylmää, kylmää
Jep, minulla on fiksaatio... lisää enkelten pimeätä puolta
I do not own rights to these images. Just giving the artists some space, credit and advertisement. Because I really like the art.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Kaunis mieli on poissa
Hiljaisuus
on äänistä ylivoimaisesti paras
Hiljaisuutta ei ole olemassa
ja siksi me emme
tule toimeen ilman sitä
Ilman hiljaisuutta
ei kuule
sitä ainoaa ääntä
jota on syytä kuunnella:
hiljaisuutta
Se kertoo mitä tehdä ja minne mennä
ja miksi
ja mitä muuta me emme
janoa täällä kuulla
Milloinkaan emme kuule toisiamme
niin hyvin
kuin hitaina hiljaisina iltoina
kun istumme pitkään kaksin
ja kuuntelemme hiljaisuutta.
Tommy Tabermann poistui täältä liian aikaisin.
on äänistä ylivoimaisesti paras
Hiljaisuutta ei ole olemassa
ja siksi me emme
tule toimeen ilman sitä
Ilman hiljaisuutta
ei kuule
sitä ainoaa ääntä
jota on syytä kuunnella:
hiljaisuutta
Se kertoo mitä tehdä ja minne mennä
ja miksi
ja mitä muuta me emme
janoa täällä kuulla
Milloinkaan emme kuule toisiamme
niin hyvin
kuin hitaina hiljaisina iltoina
kun istumme pitkään kaksin
ja kuuntelemme hiljaisuutta.
Tommy Tabermann poistui täältä liian aikaisin.
M.E.T.A.L.
Minulle on viime aikoina virnuiltu siitä että olen alkanut luisua emoiluun musan kanssa. ;)
No, on ollut vähän sellainen fiilis. Mutta lyödäänpä nyt kolme yhdeksän tuuman naulaa peruskallioon. Minä En Todellakaan Ala Luisua! *mosh* \m/ :)
No, on ollut vähän sellainen fiilis. Mutta lyödäänpä nyt kolme yhdeksän tuuman naulaa peruskallioon. Minä En Todellakaan Ala Luisua! *mosh* \m/ :)
torstai 1. heinäkuuta 2010
Intergalaktista kärpäsenpaskaa ja muita pohdintoja
Olen tässä jostain syystä käynyt viime päivinä pariinkin otteeseen keskusteluja eksistenssin merkityksestä, kuoleman lopullisuudesta tai loputtomuudesta (riippuen hiukan kenen kanssa olen puhunut) ja siitä mikä ajaa nykyihmistä.
Maailmankaikkeus on pyörinyt gnapziljoona vuotta ennen kuin Maapallo oli muuta kuin kosminen köntti mutaa, ja kun aurinkomme simahtaa ja vetäisee planeettamme viimeiseksi ateriakseen (missä vaiheessa muuten tämä boltsi on joka tapauksessa ollut asumiskelvoton hiilipohjaisille elämänmuodoille jo kauan), Maailmankaikkeus kiinnittää siihen spektaakkeliin huomiota suunnilleen yhtä paljon kuin minä Leipzigissa asuvan mäyräkoiran pieraisuun, ja jatkaa kolossaalista olemistaan kaikissa myriadeissa muodoissaan ihan samalla tavalla seuraavat gnapziljoona vuotta. Tällainen ajattelu tekee Mount Everestistä aika pienen asian, vai kuinka? No, kuinkas käy ihmisen, yksittäisenä lajinsa edustajana?
Katselimme erään ystäväni luona Blade Runnerin loppukohtausta tässä joitakin öitä sitten. Harrison Fordin pelastanut tuomittu replikantti sanoo viimeisiksi sanoikseen: "I've seen things... seen things you little people wouldn't believe... Attack ships on fire off the shoulder of Orion bright as magnesium... I rode on the back decks of a blinker and watched c-beams glitter in the dark near the Tanhauser Gate. All those moments... they'll be gone." Tämän jälkeen replikantti yksinkertaisesti sulkee silmänsä ja kuolee. Kaikki mitä hän näki, koki, uskoi ja tunsi elämässään kuoli hänen mukanaan. Ja näin tulee käymään meille kaikille, elimme sitten vain pari vuosikymmentä (Lepää rauhassa Virve. Elät ainakin sen hetken vielä, kun minä olen täällä muistamassa sinut) taikka yli sata vuotta. Kuitenkin, kun esirippu laskee, se peittää kaiken. Illuusio nimeltä elämä tämän yksilön osalta on erittäin ohi. Sillä mitä muuta elämä on kuin illuusio? Hetkellinen täälläkäymisemme, suurimmankaan meistä, ei muuta mitään, ei jätä pysyvää jälkeä universumiin. Kuka teistä tietää kuka oli Feidias? En minä ainakaan ennenkuin lunttasin. Hän oli kuitenkin sentään antiikin Kreikan kuuluisin kuvanveistäjä, joka mm. rakensi Zeus-patsaan joka laskettiin yhdeksi Maailman Seitsemästä Ihmeestä! Silti sanoisin nimen olevan tuntematon 99% ihmisistä, ja hänen kuuluisin teoksensakin on... tomua. Sortunut jo kauan sitten. Näin tulee ajan saatossa tapahtumaan kaikelle ihmisen aikaansaamalle. Toisille siinä menee lyhyemmän aikaa, toisille vähän enemmän, mutta kaikki me hajoamme tuuleen vähitellen, ja tuulikin pysähtyy aikanaan.
Ja loppujen lopuksi...
Se hetki kun täällä ollaan, se korkeintaan runsaat sata vuotta, on yksi surkean pieni, intergalaktisen kärpäsen paskan kokoinen lineaarinen hetki tuossa kaameassa, singulaarisessa, kosmisessa mittakaavassa.
Hep, vetäkää henkeä tai henkoset. Tähänastisen tekstin ei nimittäin ole tarkoitus olla masentava, vain perspektiiviä luova. Myöhemmin tässä tekstissä käy ilmi miksi tuon tämän perspektiivin.
Mutta nyt, mietitäänpä hetki kuolemaa.
Toiset meistä uskovat, että kuolema ei ole loppu vaan jonkinlainen siirtymävaihe jonnekin toisaalle. Jospa yritetään tarkastella asiaa edes pseudokliinisesti, ilman että asiaan sotketaan minkään kulttuurin mytologiaa. Oletetaan siis, että on olemassa tiedostava energiamuoto, käytetään siitä vaikkapa termiä sielu, joka irtoaa morfisesta maailmasta ja siirtyy jonkinlaiseen seuraavaan tilaan, universumin kudokseen tai whatever. Minusta on vaikeata ymmärtää mitä siellä tekisi tämän olemassaolon tason tiedoilla, koska sen on vähän pakko olla täysin erilainen olomuoto kaikin tavoin, eikä täällä ole mitään opastusta siihen, mitä sen varalta olisi hyvä yrittää oppia täällä.
Toisilla meistä on varsin selkeä näkemys siitä, että kun kuolee, se on game over ja ylijääneet pelimerkit jaetaan omaisten kesken. Eli se on sitten siinä. Tässä tapauksessa juurikin kaikki opittu, koettu, tunnettu on yksilön osalta poissa, kovalevy pyyhitty iäksi.
Kumpikin versio tuo tullessaan saman johtopäätöksen: Kun homma on tällä tasolla ohi, se on ohi, eikä siitä sitten enempiä. Eli täälläolon merkitys jää yhdeksi valtavaksi kysymysmerkiksi. (Tietenkin jos oikeasti odottaa kohtaavansa Pyhän Pietarin kultaisten porttien edessä tai vaihtoehtoisesti Wanhan Kunnon Vihtahousun tarjoamassa hiilihankoa ahteriin, on tilanne toinen, mutta jotenkin uskoisin että tätä blogia lukevat ihmiset tietävät ettei Ankkalinnaa ole oikeasti olemassa ja että lahjat kuusen alla päätyvät sinne ihan vaan ystävien ja sukulaisten toimesta...)
Mihinkäs tämä pohdiskelu on tähän asti vienyt? Katsotaanpa... Maapallo, ihmiskunta ja varsinkin yksittäinen ihminen on varsin mitätön ja merkityksetön singulaarisessa, kosmisessa mittakaavassa. Yksittäinen elämä on lyhyt ja kuolema kuittaa univelkojen lisäksi koko yksilön henkisen kassan. Hei, tuohan on aika karmivaa, vai mitä? Ääk, eihän olemassaololla tunnu tällaisessa mittakaavassa olevan mitään järkeä...
No joo. Miksi siis täällä ollaan ja millä sitten on merkitystä? Ensimmäinen kysymys on mielestäni osittain mahdoton vastata ja toisaalta osittain mielipidekysymys. Ilman sen suurempaa pohdiskelua oma näkemykseni on, että en tiedä miksi täällä olen, tai saanko koskaan tietääkään, mutta koska olen, pyrin nauttimaan siitä intergalaktisen kärpäsen paskan kokoisesta hetkestäni niin paljon kuin vain voin, ja toivon että kaikki minulle rakkaat ihmiset voisivat tehdä samoin (Jotkut teistä tuntuvat kuitenkin ikävä kyllä käyttävän kärpäsenpaskansa murehtimiseen. Piristy, Raision Pikku Otus :)).
Se merkitys sitten... mitäs sanotte? Vaikka tiede etenisi kuinka, meistä tuskin tulee kuolemattomia, ja todennäköisesti olemme kaikki vainaita sadan vuoden päästä.
Mistä siis ottaa ote, mihin käyttää aikansa niin että sillä olisi merkitystä?
Minulle henkkoht tuohon on vain yksi vastaus. Elikässs... Päivilläni on järjestysnumerot ja viimeinen niistä tuo tullessaan Unohduksen, eli kaikki mitä olin ja tein menee siinä, ei niistä ole enää minulle iloa sen jälkeen. Ainoa hetki kun minulle on iloa siitä mitä elämä tarjoaa, on se hetki kun olen siinä elämässä, mikä puolestaan aiheuttaa sen että elämä itsessään on ainoa asia millä on merkitystä, ja sitä kautta kaikki minkä henkilökohtaisessa elämässäni näen tärkeänä. Minun mielestäni siis ei ole mitään selkeätä yhtä totuutta siitä mikä on merkityksellistä, vaan se on jokaisen itse päätettävä. Itse en saa tällä hetkellä otetta elämästäni kokonaisuutena, pakka on kokolailla sekaisin, mutta ei se tarkoita että jäisin sitä murehtimaan. Katson mitä elämä tuo, ja tällä hetkellä se riittää. Mutta onko sillä merkitystä? Viihdyn varsin hyvin täällä itseaiheutetun kiihtyvän entropian keskellä, eli ilmeisesti sillä on. Katsotaan kun kaaos pääsee vauhtiin, sitten voi olla että vaihdan useamman kortin pois ja katson tulisiko Jokereita.
Maailmankaikkeus on pyörinyt gnapziljoona vuotta ennen kuin Maapallo oli muuta kuin kosminen köntti mutaa, ja kun aurinkomme simahtaa ja vetäisee planeettamme viimeiseksi ateriakseen (missä vaiheessa muuten tämä boltsi on joka tapauksessa ollut asumiskelvoton hiilipohjaisille elämänmuodoille jo kauan), Maailmankaikkeus kiinnittää siihen spektaakkeliin huomiota suunnilleen yhtä paljon kuin minä Leipzigissa asuvan mäyräkoiran pieraisuun, ja jatkaa kolossaalista olemistaan kaikissa myriadeissa muodoissaan ihan samalla tavalla seuraavat gnapziljoona vuotta. Tällainen ajattelu tekee Mount Everestistä aika pienen asian, vai kuinka? No, kuinkas käy ihmisen, yksittäisenä lajinsa edustajana?
Katselimme erään ystäväni luona Blade Runnerin loppukohtausta tässä joitakin öitä sitten. Harrison Fordin pelastanut tuomittu replikantti sanoo viimeisiksi sanoikseen: "I've seen things... seen things you little people wouldn't believe... Attack ships on fire off the shoulder of Orion bright as magnesium... I rode on the back decks of a blinker and watched c-beams glitter in the dark near the Tanhauser Gate. All those moments... they'll be gone." Tämän jälkeen replikantti yksinkertaisesti sulkee silmänsä ja kuolee. Kaikki mitä hän näki, koki, uskoi ja tunsi elämässään kuoli hänen mukanaan. Ja näin tulee käymään meille kaikille, elimme sitten vain pari vuosikymmentä (Lepää rauhassa Virve. Elät ainakin sen hetken vielä, kun minä olen täällä muistamassa sinut) taikka yli sata vuotta. Kuitenkin, kun esirippu laskee, se peittää kaiken. Illuusio nimeltä elämä tämän yksilön osalta on erittäin ohi. Sillä mitä muuta elämä on kuin illuusio? Hetkellinen täälläkäymisemme, suurimmankaan meistä, ei muuta mitään, ei jätä pysyvää jälkeä universumiin. Kuka teistä tietää kuka oli Feidias? En minä ainakaan ennenkuin lunttasin. Hän oli kuitenkin sentään antiikin Kreikan kuuluisin kuvanveistäjä, joka mm. rakensi Zeus-patsaan joka laskettiin yhdeksi Maailman Seitsemästä Ihmeestä! Silti sanoisin nimen olevan tuntematon 99% ihmisistä, ja hänen kuuluisin teoksensakin on... tomua. Sortunut jo kauan sitten. Näin tulee ajan saatossa tapahtumaan kaikelle ihmisen aikaansaamalle. Toisille siinä menee lyhyemmän aikaa, toisille vähän enemmän, mutta kaikki me hajoamme tuuleen vähitellen, ja tuulikin pysähtyy aikanaan.
Ja loppujen lopuksi...
Se hetki kun täällä ollaan, se korkeintaan runsaat sata vuotta, on yksi surkean pieni, intergalaktisen kärpäsen paskan kokoinen lineaarinen hetki tuossa kaameassa, singulaarisessa, kosmisessa mittakaavassa.
Hep, vetäkää henkeä tai henkoset. Tähänastisen tekstin ei nimittäin ole tarkoitus olla masentava, vain perspektiiviä luova. Myöhemmin tässä tekstissä käy ilmi miksi tuon tämän perspektiivin.
Mutta nyt, mietitäänpä hetki kuolemaa.
Toiset meistä uskovat, että kuolema ei ole loppu vaan jonkinlainen siirtymävaihe jonnekin toisaalle. Jospa yritetään tarkastella asiaa edes pseudokliinisesti, ilman että asiaan sotketaan minkään kulttuurin mytologiaa. Oletetaan siis, että on olemassa tiedostava energiamuoto, käytetään siitä vaikkapa termiä sielu, joka irtoaa morfisesta maailmasta ja siirtyy jonkinlaiseen seuraavaan tilaan, universumin kudokseen tai whatever. Minusta on vaikeata ymmärtää mitä siellä tekisi tämän olemassaolon tason tiedoilla, koska sen on vähän pakko olla täysin erilainen olomuoto kaikin tavoin, eikä täällä ole mitään opastusta siihen, mitä sen varalta olisi hyvä yrittää oppia täällä.
Toisilla meistä on varsin selkeä näkemys siitä, että kun kuolee, se on game over ja ylijääneet pelimerkit jaetaan omaisten kesken. Eli se on sitten siinä. Tässä tapauksessa juurikin kaikki opittu, koettu, tunnettu on yksilön osalta poissa, kovalevy pyyhitty iäksi.
Kumpikin versio tuo tullessaan saman johtopäätöksen: Kun homma on tällä tasolla ohi, se on ohi, eikä siitä sitten enempiä. Eli täälläolon merkitys jää yhdeksi valtavaksi kysymysmerkiksi. (Tietenkin jos oikeasti odottaa kohtaavansa Pyhän Pietarin kultaisten porttien edessä tai vaihtoehtoisesti Wanhan Kunnon Vihtahousun tarjoamassa hiilihankoa ahteriin, on tilanne toinen, mutta jotenkin uskoisin että tätä blogia lukevat ihmiset tietävät ettei Ankkalinnaa ole oikeasti olemassa ja että lahjat kuusen alla päätyvät sinne ihan vaan ystävien ja sukulaisten toimesta...)
Mihinkäs tämä pohdiskelu on tähän asti vienyt? Katsotaanpa... Maapallo, ihmiskunta ja varsinkin yksittäinen ihminen on varsin mitätön ja merkityksetön singulaarisessa, kosmisessa mittakaavassa. Yksittäinen elämä on lyhyt ja kuolema kuittaa univelkojen lisäksi koko yksilön henkisen kassan. Hei, tuohan on aika karmivaa, vai mitä? Ääk, eihän olemassaololla tunnu tällaisessa mittakaavassa olevan mitään järkeä...
No joo. Miksi siis täällä ollaan ja millä sitten on merkitystä? Ensimmäinen kysymys on mielestäni osittain mahdoton vastata ja toisaalta osittain mielipidekysymys. Ilman sen suurempaa pohdiskelua oma näkemykseni on, että en tiedä miksi täällä olen, tai saanko koskaan tietääkään, mutta koska olen, pyrin nauttimaan siitä intergalaktisen kärpäsen paskan kokoisesta hetkestäni niin paljon kuin vain voin, ja toivon että kaikki minulle rakkaat ihmiset voisivat tehdä samoin (Jotkut teistä tuntuvat kuitenkin ikävä kyllä käyttävän kärpäsenpaskansa murehtimiseen. Piristy, Raision Pikku Otus :)).
Se merkitys sitten... mitäs sanotte? Vaikka tiede etenisi kuinka, meistä tuskin tulee kuolemattomia, ja todennäköisesti olemme kaikki vainaita sadan vuoden päästä.
Mistä siis ottaa ote, mihin käyttää aikansa niin että sillä olisi merkitystä?
Minulle henkkoht tuohon on vain yksi vastaus. Elikässs... Päivilläni on järjestysnumerot ja viimeinen niistä tuo tullessaan Unohduksen, eli kaikki mitä olin ja tein menee siinä, ei niistä ole enää minulle iloa sen jälkeen. Ainoa hetki kun minulle on iloa siitä mitä elämä tarjoaa, on se hetki kun olen siinä elämässä, mikä puolestaan aiheuttaa sen että elämä itsessään on ainoa asia millä on merkitystä, ja sitä kautta kaikki minkä henkilökohtaisessa elämässäni näen tärkeänä. Minun mielestäni siis ei ole mitään selkeätä yhtä totuutta siitä mikä on merkityksellistä, vaan se on jokaisen itse päätettävä. Itse en saa tällä hetkellä otetta elämästäni kokonaisuutena, pakka on kokolailla sekaisin, mutta ei se tarkoita että jäisin sitä murehtimaan. Katson mitä elämä tuo, ja tällä hetkellä se riittää. Mutta onko sillä merkitystä? Viihdyn varsin hyvin täällä itseaiheutetun kiihtyvän entropian keskellä, eli ilmeisesti sillä on. Katsotaan kun kaaos pääsee vauhtiin, sitten voi olla että vaihdan useamman kortin pois ja katson tulisiko Jokereita.
Enkelten pimeä puoli
I do not own rights to these images. Just giving the artists some space, credit and advertisement. Because I really like the art.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)