Hyppy tyhjyyteen

Viime aikoina olen aika paljon saanut spekulaatioita siitä miksi olen tekemässä sitä mitä olen tekemässä.
Heittää pois kaikki tuttu ja turvallinen, pakata reppu ja hypätä tyhjän päälle tuntuu monesta aivan vieraalta, suorastaan epäterveeltä ratkaisulta, ja olen taas saanut kuulla tuumintoja jostain ahdistuksen purusta ja siitä lemmon kolmenkympin kriisistä (luovuttakaa nyt jo sen kanssa, ärryn vain siitä).

Miksi siis teen jotain näin radikaalia? Minun on pakko. On syitä joihin en sattuneesta syystä tässä mene, mutta useat asiat ja erityisesti jokin nimetön sisälläni ajaa minua, on ajanut niin kauan kuin jaksan muistaa, ja tunne vain voimistuu koko ajan. Voisin periaatteessa osoittaa yhden erityisen syyn mutta en sitä tee, koska ilman sitäkin tämä olisi ollut kohtaloni jossakin vaiheessa elämääni. Ei vielä useaan vuoteen tosin. Mutta elämä eletään nyt, teen kuten sydän käskee. Nimenomaan kuten sydän käskee.

Kyse ei ole itsetuhoisuudesta, johon palaan aiheena luultavasti lähiaikoina, kiitos vaan, en halua päästä hengestäni. Enkä myöskään oikein tykkää siitä toisesta ääripäästä, jossa minut nähdään jonain myyttisenä sankarina, joka uskaltaa tehdä näin. Ei ole kauhean sankari olo kun katsoo kuinka pahasti satutan itselleni rakasta ihmistä samalla kun teen tämän.

Mutta minun on tosiaan pakko. En tiedä mihin elämä minut heittää, enkä oikeasti usko kohtaloon, joten on vain jälleen annettava tuulen kantaa ja katsoa minne se vie. Ehkä saan sen mitä lähden hakemaan, ehkä löydän asioita joita en edes tiennyt lähteväni etsimään. Mutta maailma on avara paikka ja tahdon kokea sen oikeasti.
Ja siitä jos puhutaan hetki... Ainoa keino oikeasti kokea esim. vieras kulttuuri on, kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, on mennä sekaan vaan. Turistina ei koskaan saa todellista kuvaa siitä miltä paikan arki näyttää kulissien ja myyntihymyjen takana, nähty ja koettu kulttuuri on aina sokeroitu ja muokattu myyntiin, enemmän tai vähemmän. Täytyy laskeutua kantotuolista ja mennä kulissien taakse jos haluaa saada edes vihjeen siitä mistä oikeasti on kysymys. Ja sitä minä haluan.

Tottakai ero sattuu oli tilanne mikä tahansa ja on paljon asioita jotka huolestuttavat. Itseasiassa olen aika kauhusta kankeana! Mutta se ei pelaa joka pelkää, vai mitä? Minä tarvitsen tätä, tarvitsen tietynlaista epäselvyyttä mitä seuraavaksi tapahtuu yhtä paljon kuin uusia kokemuksia. Tunnen olevani ihan eri tavalla ELOSSA kuin aikoihin.

Maailma on täynnä ihmeitä, ihmiselämä lyhyt. Minulla on nälkä jota ei tyydytä kotikulmat, ei toiminnallinen työ. Jälleen kerran palaan sen oman peruskysymykseni luo. Millä on merkitystä? Tällä on merkitystä. Minulle. Se on hullua, se on vaarallista, se on kartan pimeät osat. Pimeällä Afrikallahan tarkoitettiin ennen vanhaan mantereen niitä osia joita ei tunnettu ja oltu kartoitettu. Nykyään kaikki paikat tunnetaan kyllä, mutta maailmalla on kiitettävä määrä sellaista tarjottavanaan uteliaalle kulkijalle jota voisi pimeäksi kutsua. Hyppään siis pimeyteen ja katson mitä löydän, sillä suurimmat aarteet löytyvät yleensä pimeimmistä vesistä. Kaikkihan me haluamme löytää oman aarteemme, eikö? Onko se muka sitten hullua? Jos on, olkoon sitten niin, en piittaa.

Sillä minä tarvitsen tätä. Ollakseni elossa.