Tänään on poikkeuksellisen hyvä päivä. En ole aikoihin oikein jaksanut aidosti hymyillä millekään, mutta jostain syystä tänään kaikki tuntuu vähän unenomaiselta ja rennolta. Ei siis mitään valtavaa filosofiaa, pistänpä vaan tähän kolme kunnon klassikkoa iloksenne. Kaiuttimet kovalle ja svengamaan! :)
Ja ei, en ole vaihtamassa tyyliä, metal head 'til I'm dead, mutta tänään on tällainen päivä! :)
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
tiistai 29. kesäkuuta 2010
How the gods kill
If you feel alive
In a darkened room
Do you know the name
Of your solitude
If you ain't got the answer
If you don't know the truth
If you want the power
Then let it flow through
Would you let it go
Would let it go
They cannot end this morning
Of my life
Show me
How the gods kill
If you feel alive
If you got no fear
Do you know the name
Of the one you seek
If you want the answer
If you want the truth
Look inside your empty soul
There
You'll find the noose
Would you let it go
Would you let it go
They cannot end this morning
Of my life
Show me
How the gods kill
In a darkened room
Do you know the name
Of your solitude
If you ain't got the answer
If you don't know the truth
If you want the power
Then let it flow through
Would you let it go
Would let it go
They cannot end this morning
Of my life
Show me
How the gods kill
If you feel alive
If you got no fear
Do you know the name
Of the one you seek
If you want the answer
If you want the truth
Look inside your empty soul
There
You'll find the noose
Would you let it go
Would you let it go
They cannot end this morning
Of my life
Show me
How the gods kill
Kaupunkiapinaksi
Meikäläinen on nyt vissiin sitten löytänyt lajinsa, mikäli yhtään olen lukemaani/katsomaani oikein tulkinnut.
Parkour! :)
Selkä alkaa viimein osoittaa jonkinmoista toipumisen merkkiä (ja tottakai nyt pitää vanhan rannevamman muistutella itsestään. Meikäläisellä kolottaa ja vihloo vähän väliä pahemmin kuin mummolla sateessa), ja peruskunto on kohdallaan, eli en keksi yhtäkään oikeasti hyvää syytä miksen alkaisi kaupunkiapinaksi. :)
Suomalaisessa Wikipediassa Parkouria kuvataan (lyhennellysti) näin:
"Parkour on 1980-luvulla Ranskassa kehitetty liikuntalaji, jossa pyritään liikkumaan mahdollisimman suoraan paikasta A paikkaan B. Parkourissa pyritään innovatiiviseen ja katkeamattomaan sulavaan liikkeeseen. Pariisin esikaupungeissa päivänvalon nähneen liikuntatavan isinä pidetään David Belleä ja Sébastien Foucania. Olennaista on niin sulava siirtyminen kuin suinkin mahdollista. Parkouraaja eli traceur saattaa jopa hyödyntää esteitä ja käyttää esimerkiksi kaiteita, kattoja ja parvekkeita "ponnahduslautoina". Parkour on kaupunkilaisen harrastuksen maineessa, mutta yhtä hyvin sitä voi soveltaa vaikka metsässä.
---
Jotkut pitävät parkouria lähinnä ääriurheiluna, toiset taas vertaavat sitä enemmän taistelulajeihin. Parkourin perusperiaate on luonnon tai ihmisen tekemien esteiden ylittäminen ihmisruumiin rajoituksin. Liikehdinnän ja liikuntaympäristön (periaatteellinen) rajattomuus ja epäsovinnaisuus tuovatkin mieleen avantgarde-aatteen, vaikkakin leikkisämmällä sävyllä. Parkouria kutsutaankin jopa filosofiaksi ja elämäntavaksi."
Ne jotka minut tuntevat, tietävät että ainahan minä olen rakastanut puissa, kallioilla ja muureilla kiipeilyä, kaiteilla liukumista ja aitojen päällä tasapainottelua. Miksipä siis en veisi hommaa eteenpäin?
Ketkäs tätä lukevista Cityrusakoista lähtee meikäläisen messiin? ;)
Yllä näytepala lajin mestareilta. Kahden minuutin kohdalla ukkoon tulee liikettä! Seuratkaa minkälaisilta korkeuksilta kaverit hyppivät alas ihan surutta ja ylipäätään kuinka korkealla välillä menevät... kids don't try this at home. :)
Parkour! :)
Selkä alkaa viimein osoittaa jonkinmoista toipumisen merkkiä (ja tottakai nyt pitää vanhan rannevamman muistutella itsestään. Meikäläisellä kolottaa ja vihloo vähän väliä pahemmin kuin mummolla sateessa), ja peruskunto on kohdallaan, eli en keksi yhtäkään oikeasti hyvää syytä miksen alkaisi kaupunkiapinaksi. :)
Suomalaisessa Wikipediassa Parkouria kuvataan (lyhennellysti) näin:
"Parkour on 1980-luvulla Ranskassa kehitetty liikuntalaji, jossa pyritään liikkumaan mahdollisimman suoraan paikasta A paikkaan B. Parkourissa pyritään innovatiiviseen ja katkeamattomaan sulavaan liikkeeseen. Pariisin esikaupungeissa päivänvalon nähneen liikuntatavan isinä pidetään David Belleä ja Sébastien Foucania. Olennaista on niin sulava siirtyminen kuin suinkin mahdollista. Parkouraaja eli traceur saattaa jopa hyödyntää esteitä ja käyttää esimerkiksi kaiteita, kattoja ja parvekkeita "ponnahduslautoina". Parkour on kaupunkilaisen harrastuksen maineessa, mutta yhtä hyvin sitä voi soveltaa vaikka metsässä.
---
Jotkut pitävät parkouria lähinnä ääriurheiluna, toiset taas vertaavat sitä enemmän taistelulajeihin. Parkourin perusperiaate on luonnon tai ihmisen tekemien esteiden ylittäminen ihmisruumiin rajoituksin. Liikehdinnän ja liikuntaympäristön (periaatteellinen) rajattomuus ja epäsovinnaisuus tuovatkin mieleen avantgarde-aatteen, vaikkakin leikkisämmällä sävyllä. Parkouria kutsutaankin jopa filosofiaksi ja elämäntavaksi."
Ne jotka minut tuntevat, tietävät että ainahan minä olen rakastanut puissa, kallioilla ja muureilla kiipeilyä, kaiteilla liukumista ja aitojen päällä tasapainottelua. Miksipä siis en veisi hommaa eteenpäin?
Ketkäs tätä lukevista Cityrusakoista lähtee meikäläisen messiin? ;)
Yllä näytepala lajin mestareilta. Kahden minuutin kohdalla ukkoon tulee liikettä! Seuratkaa minkälaisilta korkeuksilta kaverit hyppivät alas ihan surutta ja ylipäätään kuinka korkealla välillä menevät... kids don't try this at home. :)
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Vahva voima
Näin on siis yksi Juhannus taas pois tästä elämästä sitten. Täytyy sanoa että hauskaa oli, vaikka Juhannuksen saapuessa minulla oli aivan nollakiinnostus minkäänlaiseen interaktioon ympäristön kanssa, olisin tahtonut vaan lojua kuin olmi ja tuijottaa seinään kotona niin kauan että olisin muuttunut yhdeksi huonekaluista... mieluiten joksikin pehmeäksi.
Mutta niin vain oli taas sovittu sitä sun tätä menoa, ja ystäviä tuli sitten nähtyä urakalla. Ja tuli grillattua ulkona kahdesti, saunottua, juotua aika muhkeasti olutta, kuunneltua tarkoituksella planeetan kamalinta musiikkia mitä löytyy ja kaikkea muuta hassua ja hauskaa, eikä kyllä kaduta yhtään. Mikä taas johtuu puhtaasti kyllä ystävistä. On se vaan hämmentävää miten hyvä seura saa tällaisenkin luolapeikon liikkeelle ja oikeasti hiukan eloon. Ystävyys on hurjan vahva voima, jotakin mikä pitää osata ottaa huomioon.
Siispä kiitokset Heavy metal-kanitarhureille, Pikku Otukselle karpalolonkeronlitkijöineen, Isolle Miehelle, Ylirusakolle pesueineen, Aurinkotanssijalle (todella iloinen yllätys) sekä The Trubaduurille ja hänen huomattavasti paremmalle puoliskolleen siitä että tänäkään vuotena en päätynyt tilastoihin ja onnistuin jopa nauttimaan olostani! Olette aivan mahtavia! :)
Ja toivottavasti piraatit ja samurait selviävät ehjin nahoin Nummijärveltä kotiin... ;)
Mutta niin vain oli taas sovittu sitä sun tätä menoa, ja ystäviä tuli sitten nähtyä urakalla. Ja tuli grillattua ulkona kahdesti, saunottua, juotua aika muhkeasti olutta, kuunneltua tarkoituksella planeetan kamalinta musiikkia mitä löytyy ja kaikkea muuta hassua ja hauskaa, eikä kyllä kaduta yhtään. Mikä taas johtuu puhtaasti kyllä ystävistä. On se vaan hämmentävää miten hyvä seura saa tällaisenkin luolapeikon liikkeelle ja oikeasti hiukan eloon. Ystävyys on hurjan vahva voima, jotakin mikä pitää osata ottaa huomioon.
Siispä kiitokset Heavy metal-kanitarhureille, Pikku Otukselle karpalolonkeronlitkijöineen, Isolle Miehelle, Ylirusakolle pesueineen, Aurinkotanssijalle (todella iloinen yllätys) sekä The Trubaduurille ja hänen huomattavasti paremmalle puoliskolleen siitä että tänäkään vuotena en päätynyt tilastoihin ja onnistuin jopa nauttimaan olostani! Olette aivan mahtavia! :)
Ja toivottavasti piraatit ja samurait selviävät ehjin nahoin Nummijärveltä kotiin... ;)
perjantai 25. kesäkuuta 2010
2000-luvun Juhannustaika
Kun Juhannusyönä juo itsensä kaatokänniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.
Iloista ja turvallista Juhannusta kaikille! :)
Iloista ja turvallista Juhannusta kaikille! :)
torstai 24. kesäkuuta 2010
Toisissa maailmoissa - Uwe Jarling
Tällä kertaa kuvista saa mukavasti suurempia klikkaamalla.
I do not own rights to these images. Just giving the artist some space, credit and advertisement. Because I really like the art.
"The future is what we make of it"
Tuntuuko teistä koskaan siltä että päänne toimii näyttämönä, missä suunnitelma A pitää niskalenkissä murisevaa suunnitelma B:tä samaan aikaan kun suunnitelma C valmistautuu loikkaamaan molempien niskaan 48-koon maiharit jalassa ja suunnitelma D lataa kulman takana kaikessa hiljaisuudessa haulikkoa...
Lisätään siihen vielä suunnitelma € joka tuntuu olevan jonkinlaisena rajoittavana tekijänä kaikissa loppuratkaisuissa, tosin suunnitelma X saattaa antaa hieman hämäriä vaihtoehtoja joita ei parane liikaa miettiä...
Äh.
Lisätään siihen vielä suunnitelma € joka tuntuu olevan jonkinlaisena rajoittavana tekijänä kaikissa loppuratkaisuissa, tosin suunnitelma X saattaa antaa hieman hämäriä vaihtoehtoja joita ei parane liikaa miettiä...
Äh.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Tällä kertaa en sano edes AUTS!
...meinaan otin tänään lävistyksen kieleen eikä tee hirveästi mieli puhua. Heh. Hsattuu aicha hyvinh. Kiehi ohn thuvwokshishha. Samalla reissulla otin viimein ties monennenko kerran kaksi korvakorua samaan korvaan. Aiemmin olen aina tehnyt reiät itse, mutta minulla on ihme tapa kyllästyä korviksiin ja toisessa korvalehdessä olikin pieni arpikudos muistona. Nyt ajattelin että jos otan kaksi niin en kyllästyisi ihan niin nopeasti...
Haluaisin vielä kartioniitin alahuulen ja leuan väliin ja itseasiassa haaveilen pienistä sarvi-implanteista, mutta varsinkin sarvet taitavat jäädä tosiaankin haaveeksi. Heh. Ainakin toistaiseksi.
Minulta on kysytty mistä moinen vimma yhtäkkiä, kaikkea on veikattu ikäkriisistä ahdistuksen purkuun. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä että "Ööh". En minä tiedä, vaihtelu virkistää. Pari tatuointia tähän kesään vielä ja sitten on kehonmuokkaus ohi tältä sesongilta. ;)
Haluaisin vielä kartioniitin alahuulen ja leuan väliin ja itseasiassa haaveilen pienistä sarvi-implanteista, mutta varsinkin sarvet taitavat jäädä tosiaankin haaveeksi. Heh. Ainakin toistaiseksi.
Minulta on kysytty mistä moinen vimma yhtäkkiä, kaikkea on veikattu ikäkriisistä ahdistuksen purkuun. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä että "Ööh". En minä tiedä, vaihtelu virkistää. Pari tatuointia tähän kesään vielä ja sitten on kehonmuokkaus ohi tältä sesongilta. ;)
Suomessa taas. Höh.
Wou, neljä päivää kyllä todella lensi kuin Teräsmies vessahädässä... Olipahan mahtava reissu!
Minulla on viime aikoina ollut henkoht elämässä aikamoista myllerrystä, osa näistä asioista on vielä kuin avoimia haavoja, kuten se että menetin itselleni erittäin tärkeän ihmisen elämästäni, ja tarvitsin tätä reissua enemmänkin jonkinlaiseksi laastariksi sielulle kuin mitään muuta. Olen odottanut tätä jo kauan, ja täytyy sanoa että hyvää kannattaa kyllä odottaa! :)
Ensimmäinen mielenkiintoinen asia tällä reissulla... Olin aikuisikäni ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Neljästi. Ja kun isoissa koneissa nousut ja laskut tuskin huomaa, niin meikäläinen onnistui järjestämään itsensä kolmella ensimmäisellä lennolla noin bussin kokoisiin pikku pörriäisiin, joista kahdessa kolmesta oli propelit!
Ensimmäinen lento... "Welcome aboard, ladies and gentlemen... yada yada blah blah... there's bad weather all the way to Copenhagen so please prepare for a bit bumpy ride..." Jooh... Nousuunlähtö tuntui aikalailla huvipuistovempainmeiningiltä, touhuun olisi kannattanut myydä lippuja. Ai niin. Niinhän siihen myytiinkin. Laskeutuminen taas... en ole ihan varma laskeuduimmeko vai putosimmeko, kunnes pari metriä ennen maata lentäjä kiskaisi jonkin sortin Acmen Väiski Vemmelsääri-käsijarrusta. Fiuuuuuuuuu-njiek-pam-rlonrlonrlonrlon ja "Thank you and we hope you fly again with us. Have a nice weekend." Tugudum tugudum tugudum mikäs mun kurkussa... ai se on sydän...
Toinen lento... kävelen ulos kentälle ja tajuan tuijottavani suuriin propelleihin. Nousen koneeseen joka näyttää sisältäpäin Kauppatorin maksuvessalta. Päätin siltä seisomalta että jos näen pätkänkin jeesusteippiä jossain, kävelen...
No, ei ollut teippiä joten nousuun. Pööööötpötpötpötpötpöt... Kone hypähtää ilmaan mutta tuleekin toisiin ajatuksiin ja tupsahtaa takaisin kentälle. Melkein kuulen pilotin kiroilun. Lisää kaasua, kone tutisee, vavahtelee, nousee ilmaan, syöksyy alas, heilahtaa rajusti, nousee hiukan, syöksyy alas, nousee, syöksyy alas,, nousee, syöksyy, nousee, syöksyy, älä tule paha kakku tule hyvä kakku, nousee, tutisee, hypähtelee, KOLISEE, nousee, nousee, syöksyy alaaaaaaassss!, nousee, lempo soikoon mistä tuo kolina johtuu?? ja lopulta loikkaa kuin hyllylle, minkä jälkeen meno on suht tasaista. Voi jeesus perkele, en halua laskeutua en halua laskeutua...
...jjja lasku. Oletteko muksuina ikinä laskeneet pitkää mäkeä jossa on monta hyppyriä? Fiuu-swish-thump-fiuu-swish-thump...? Jep... Rukoilin vain jotain Juutinmaan suojeluspyhimystä että ensimmäinen maakontakti olisi fiuu eikä thump... No, se oli swish....... ja sitten thump, thumpeti thump.
Lennot takaisin olivat helpommat, varsinkin viimeinen lento Kööpenhaminasta Tukholmaan, koska kone oli niin iso että nousu ja lasku todellakin olivat enemmänkin kuin ylä- ja alamäkiä... Heh.
Aalborg on aivan uskomattoman upea kaupunki! Jos olette olleet Tukholman Gamla Stanissa, Vanhassa Kaupungissa, niin koko Aalborg tuntuu olevan pelkkää Vanhaa Kaupunkia... Kaikki paikat, mutkat, fasadit, katukiveys olivat koristeltuja, kaiverrettu täyteen kaikenlaisia kuvioita. Enpä ole ennen juonut olutta baarissa joka on 400 vuotta vanhassa kivitalossa. SiisTIÄ! Seikkailua ympäri kaupunkia pitkälle aamuyöhön, vanhoja ystäviä ja paljon erilaisia oluita.
Oli mahtavaa nähdä vanhoja ystäviä joita ei ollut nähnyt vuosiin ja tavata uusia, harmitti todella että aikaa ei ollut enempää. En muista milloin minulla olisi ollut näin hauskaa! Oli todella haikeata kun kaveri puristi kättä ja sanoi "Ok, -T-, it was really great to get to know you, you crazy rocker!" kun samalla tiesi ettei todennäköisesti näe henkilöä vuosiin, jos enää koskaan... :/
Aalborgista lento takaisin Kööpenhaminaan ja siitä Tukholmaan, josta junalla Uppsalaan. Toinen mielettömän kaunis vanha kaupunki. Uskomaton paikka, myös paljon vanhoja rakennuksia kuten Aalborgissa, mutta mikä tekee Uppsalasta aivan ylivoimaisen on se että koko kaupunki tuntuu yhdeltä valtavalta puistolta! Harvoinpa voi kokonaisesta kaupungista todeta sen olevan"viihtyisä". Paljon vanhoja muureja ja puita joissa kiipeillä, vanhoja riimukiviä ja kauniita siltoja, ja mikä parasta, suurin osa ihmisistä kulki joko jalan tai polkupyörällä. Kaupunki oli kuin tehty minulle.
Yöpyminen ystäväni luona Knivstassa, pikkukaupunki Uppsalan kupeessa, ja seuraavana päivänä Siljalla kotiin.
Mitä lähemmäs Suomi tuli, sitä korkeampi oli potutus... En halua olla tässä maassa. Mietin jo nyt miten päästä pois täältä seuraavaksi, edes hetkeksi. Kuten arvasin, tuollainen pieni irtiotto ei auttanut yhtään eskapistisuuteen, enemmänkin vain nälkä kasvoi syödessä ja tuollainen teki vain kiukkuiseksi. Heh.
Mutta oikeasti, kun ei tunge Tukholmaan tai Kööpenhaminaan, vaan näkee hiukan vaivaa ja lähtee hiukan sivuraiteelle ihan vain tutuissa Pohjoismaissamme, sitä törmää hämmentävänkin monipuoliseen kulttuurilliseen ja historialliseen tarjontaan.
Kuvia tuli otettua ehkä satakunta, mutta laitan tähän vain muutaman...
Minulla on viime aikoina ollut henkoht elämässä aikamoista myllerrystä, osa näistä asioista on vielä kuin avoimia haavoja, kuten se että menetin itselleni erittäin tärkeän ihmisen elämästäni, ja tarvitsin tätä reissua enemmänkin jonkinlaiseksi laastariksi sielulle kuin mitään muuta. Olen odottanut tätä jo kauan, ja täytyy sanoa että hyvää kannattaa kyllä odottaa! :)
Ensimmäinen mielenkiintoinen asia tällä reissulla... Olin aikuisikäni ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Neljästi. Ja kun isoissa koneissa nousut ja laskut tuskin huomaa, niin meikäläinen onnistui järjestämään itsensä kolmella ensimmäisellä lennolla noin bussin kokoisiin pikku pörriäisiin, joista kahdessa kolmesta oli propelit!
Ensimmäinen lento... "Welcome aboard, ladies and gentlemen... yada yada blah blah... there's bad weather all the way to Copenhagen so please prepare for a bit bumpy ride..." Jooh... Nousuunlähtö tuntui aikalailla huvipuistovempainmeiningiltä, touhuun olisi kannattanut myydä lippuja. Ai niin. Niinhän siihen myytiinkin. Laskeutuminen taas... en ole ihan varma laskeuduimmeko vai putosimmeko, kunnes pari metriä ennen maata lentäjä kiskaisi jonkin sortin Acmen Väiski Vemmelsääri-käsijarrusta. Fiuuuuuuuuu-njiek-pam-rlonrlonrlonrlon ja "Thank you and we hope you fly again with us. Have a nice weekend." Tugudum tugudum tugudum mikäs mun kurkussa... ai se on sydän...
Toinen lento... kävelen ulos kentälle ja tajuan tuijottavani suuriin propelleihin. Nousen koneeseen joka näyttää sisältäpäin Kauppatorin maksuvessalta. Päätin siltä seisomalta että jos näen pätkänkin jeesusteippiä jossain, kävelen...
No, ei ollut teippiä joten nousuun. Pööööötpötpötpötpötpöt... Kone hypähtää ilmaan mutta tuleekin toisiin ajatuksiin ja tupsahtaa takaisin kentälle. Melkein kuulen pilotin kiroilun. Lisää kaasua, kone tutisee, vavahtelee, nousee ilmaan, syöksyy alas, heilahtaa rajusti, nousee hiukan, syöksyy alas, nousee, syöksyy alas,, nousee, syöksyy, nousee, syöksyy, älä tule paha kakku tule hyvä kakku, nousee, tutisee, hypähtelee, KOLISEE, nousee, nousee, syöksyy alaaaaaaassss!, nousee, lempo soikoon mistä tuo kolina johtuu?? ja lopulta loikkaa kuin hyllylle, minkä jälkeen meno on suht tasaista. Voi jeesus perkele, en halua laskeutua en halua laskeutua...
...jjja lasku. Oletteko muksuina ikinä laskeneet pitkää mäkeä jossa on monta hyppyriä? Fiuu-swish-thump-fiuu-swish-thump...? Jep... Rukoilin vain jotain Juutinmaan suojeluspyhimystä että ensimmäinen maakontakti olisi fiuu eikä thump... No, se oli swish....... ja sitten thump, thumpeti thump.
Lennot takaisin olivat helpommat, varsinkin viimeinen lento Kööpenhaminasta Tukholmaan, koska kone oli niin iso että nousu ja lasku todellakin olivat enemmänkin kuin ylä- ja alamäkiä... Heh.
Aalborg on aivan uskomattoman upea kaupunki! Jos olette olleet Tukholman Gamla Stanissa, Vanhassa Kaupungissa, niin koko Aalborg tuntuu olevan pelkkää Vanhaa Kaupunkia... Kaikki paikat, mutkat, fasadit, katukiveys olivat koristeltuja, kaiverrettu täyteen kaikenlaisia kuvioita. Enpä ole ennen juonut olutta baarissa joka on 400 vuotta vanhassa kivitalossa. SiisTIÄ! Seikkailua ympäri kaupunkia pitkälle aamuyöhön, vanhoja ystäviä ja paljon erilaisia oluita.
Oli mahtavaa nähdä vanhoja ystäviä joita ei ollut nähnyt vuosiin ja tavata uusia, harmitti todella että aikaa ei ollut enempää. En muista milloin minulla olisi ollut näin hauskaa! Oli todella haikeata kun kaveri puristi kättä ja sanoi "Ok, -T-, it was really great to get to know you, you crazy rocker!" kun samalla tiesi ettei todennäköisesti näe henkilöä vuosiin, jos enää koskaan... :/
Aalborgista lento takaisin Kööpenhaminaan ja siitä Tukholmaan, josta junalla Uppsalaan. Toinen mielettömän kaunis vanha kaupunki. Uskomaton paikka, myös paljon vanhoja rakennuksia kuten Aalborgissa, mutta mikä tekee Uppsalasta aivan ylivoimaisen on se että koko kaupunki tuntuu yhdeltä valtavalta puistolta! Harvoinpa voi kokonaisesta kaupungista todeta sen olevan"viihtyisä". Paljon vanhoja muureja ja puita joissa kiipeillä, vanhoja riimukiviä ja kauniita siltoja, ja mikä parasta, suurin osa ihmisistä kulki joko jalan tai polkupyörällä. Kaupunki oli kuin tehty minulle.
Yöpyminen ystäväni luona Knivstassa, pikkukaupunki Uppsalan kupeessa, ja seuraavana päivänä Siljalla kotiin.
Mitä lähemmäs Suomi tuli, sitä korkeampi oli potutus... En halua olla tässä maassa. Mietin jo nyt miten päästä pois täältä seuraavaksi, edes hetkeksi. Kuten arvasin, tuollainen pieni irtiotto ei auttanut yhtään eskapistisuuteen, enemmänkin vain nälkä kasvoi syödessä ja tuollainen teki vain kiukkuiseksi. Heh.
Mutta oikeasti, kun ei tunge Tukholmaan tai Kööpenhaminaan, vaan näkee hiukan vaivaa ja lähtee hiukan sivuraiteelle ihan vain tutuissa Pohjoismaissamme, sitä törmää hämmentävänkin monipuoliseen kulttuurilliseen ja historialliseen tarjontaan.
Kuvia tuli otettua ehkä satakunta, mutta laitan tähän vain muutaman...
Uppsala
Uppsalan Tuomiokirkko, Kustaa Vaasan hautapaikka.
Ruotsalainen riimukivi ja suomalainen peikko :)
Näitä oli kaupunki täynnä. Jännä kivipää otti kulkijat vastaan.
Tempus fugit, eikä kukaan meistä ole kuolematon...
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Jotain mätää Tanskanmaalla...
Tai toivottavasti ei, sinne on meinaan kohta lähtö. Eli tämä blogi käy vielä tavallistakin tylsemmäksi muutamaksi päiväksi, lähden tuulettumaan hiukan.
Saattaa tehdä hyvääkin, ehkäpä jatkuva levottomuutenikin rauhoittuisi hetkeksi, ja saisin jotakin oikeasti kivaa mietittävää hetkeksi kaiken viime aikoina tapahtuneen draaman vastapainoksi. Enpä olisi ikinä arvannut sanovani näin, mutta olisin kyllä nyt ansainnut jotain hauskaa elämääni.
Ei itsesääliä, kylmä fakta. Perkele. :)
Kiitokset hurjalle Piraatillemme että katsoo elukoiden perään nämä päivät, nämä päivät nämä yöt... Arr.
Saattaa tehdä hyvääkin, ehkäpä jatkuva levottomuutenikin rauhoittuisi hetkeksi, ja saisin jotakin oikeasti kivaa mietittävää hetkeksi kaiken viime aikoina tapahtuneen draaman vastapainoksi. Enpä olisi ikinä arvannut sanovani näin, mutta olisin kyllä nyt ansainnut jotain hauskaa elämääni.
Ei itsesääliä, kylmä fakta. Perkele. :)
Kiitokset hurjalle Piraatillemme että katsoo elukoiden perään nämä päivät, nämä päivät nämä yöt... Arr.
torstai 17. kesäkuuta 2010
Taas niitä tippuu kuin kärpäsiä...
Jumala, kasaatko taas hevibändiä? Takavuosina niitä meni aallossa...
Laulaja David Byron (Uriah Heep), epilepsia/maksan pettäminen, rumpali Eric Carr (Kiss), sydänkasvain, kitaristi Jerry Garcia (Grateful Dead), sydänkohtaus, laulaja-basisti Kurt Cobain (Nirvana), itsemurha, basisti Cliff Burton (Metallica), auto-onnettomuus...
Tuossa vain muutama vähän vanhempi kovan luokan tekijä joiden periaatteessa pitäisi luonnollisen kierron mukaan olla yhä täällä, listaa voisi jatkaa tolkuttomasti, eli luulisi että niillä ja monilla muilla nyt pärjäisit jonkun tovin... Perhana, pistit Hendrixinkin tukehtumaan omaan oksennukseensa, ei tarttis enää enempiä viedä näin lyhyellä aikavälillä kuin mitä tuohon kohta kirjoitan, vai onko taivaassa festarit tiedossa? Hetkinen, hevimusiikkihan on Saatanasta, eli missähän oikeasti on festarit... ;)
Viikatemies on ihan parina viime vuotena kerännyt taas soittajia metallimusiikin parista ihmeellisen kovaan tahtiin, kuolinsyy aina joko enemmän tai vähemmän itseaiheutettu onnettomuus, sydäri tai se perhanan syöpä. Viimeisimmät lisäsin tähän listaan muutaman parin ihan takavuoden kovan nimen kera, eivätkä ne tässä kaikki ole lähimainkaan.
Kitaristi-laulaja Chuck Schuldiner (Death), aivokasvain, Kitaristi-laulaja Jon Nödtveidt (Dissection), itsemurha, kitaristi Somnium (Finntroll), putoaminen sillalta, Multi-instrumentalisti Quorthon (Bathory), sydänkohtaus, Laulaja-basisti Peter Steele (Type O Negative), sydänkohtaus, multi-instrumentalisti Miika Tenkula (Sentenced), sydänkohtaus, Laulaja Ronnie James Dio (Dio, Black Sabbath, Rainbow), vatsakasvain, rumpali Rev (Avenged Sevenfold), huumeiden yliannostus, rumpali Randy Castillo (Ozzy, Mötley Crüe), kurkkukasvain... ja taas voisi jatkaa listaa.
Siinähän alkaa olla oikeasti aika loistavaa settiä saada kaikkien aikojen bändi kasaan tuonpuoleiseen. Toki vuosien saatossa on lähtenyt paljon muitakin ilmavoimiin, mutta nämä taitavat olla suhteellisen viimeisimmät kovemmat artistit hevipuolella. Alkaa oikeasti kohta tuntua että rajan toisella puolella on kovempia soittajia kuin täällä...
Peter Steelen lähtö harmittaa noista eniten. Ei pelkästään siksi että mies teki aika mieletöntä musiikkia mutta siksi että alle viisikymppisenä lähteminen tuntuu niin helkkarin turhalta! (Toki Rev lähti alle kolmekymppisenä, mutta jätän kommentoimatta varsin terävästi sitä mihin ja miksi hän kuoli...)
Dio sentään lähestyi hyvää vauhtia seitsemääkymmentä, sentään jonkinmoinen miehen ikä...
Luin huvittavan artikkelin siitä että tiedemiehet tutkivat miksi Ozzy Osbourne on yhä hengissä. Budjetti tähän tutkimukseen on mukavat ~30 000 dollaria... Jätän kommentoimatta. Kommentoin sittenkin: [sensuroitu]!!!
Joka tapauksessa, Ozzyhan on nipin napin kuudenkymmenen ja on vetänyt vissiin jo Cherin nenää lukuunottamatta aivan kaikkea keinotekoista sisäänsä jo 40 vuotta. On kieltämättä pienimuotoinen ihme että äijä rokkaa yhä. Ja tavallaan väärin, vaikka aika paljon miehen (nimenomaan vanhasta) musiikista pidänkin. Nuoria ja nuorehkoja artisteja kuolee syöpään, Chuck Billy (Testament) selvisi ensimmäisellä kierroksella säikähdyksellä mutta on jatkuvasti tarkkailussa, James Murphyn (Testament, Death, Disincarnate) tämän hetkistä tilaa en tiedä mutta tämä yksi jäärä joka ei edes yritä pitää itseään kasassa sen kuin porskuttaa.
Ozzyn aikalainen Alice Cooper sentään otti ja ymmärsi lopettaa päihteiden käytön jo joskus 80-luvun puolivälissä, ja jos meikäläiseltä kysytään, ukko on tehnyt parhaat levynsä vasta sen jälkeen, parhaansa (Brutal Planet) vasta 2000-luvulla.
Pistää miettimään tuo luonnottomien kuolemien määrä hiukan... Tokihan se saattaa loppuviimeksi osua ihan yksiin normeihin jos pääsisi jotain tilastoja vahtaamaan, mutta pidetäänpä hiukan myyttiä yllä.
"Live fast, die young, leave a beautiful corpse." Noinhan se meni. No, Cobain ampui itseään haulikolla päähän, samoin aikalainen, Mayhemin laulaja Dead (nomen est omen?). Siitä ei nättiä raatoa tule, tosin onhan se tietty aika "metal"... tai jotain...
Mutta huumeet ja huonot elintavat kuuluvat hevimusiikin myyttiin, ja kun laskee pelkästään sydärien määrää tuossa minunkin pikku listassani, ei voi kuin ihmetellä miten se pumppu pettää noin nuorilla (ok, Tenkulalla oli geneettinen sydänvika)...
Tietysti, sehän on todettu fakta että hevimusiikkia kuuntelevat ja tuottavat ihmiset, joilla on kiihkeä biorytmi, ehkäpä siis voimme ajatella että ylipäätään oikeat hevi-ihmiset (en puhu näistä jotka katsovat puku päällä Nightwishia punaviinilasi kädessä ja menevät nukkumaan heti keikan jälkeen vaan näistä jotka moshaavat pikkutunneilla Slayerin tahtiin ja sammuvat keikkabusseihin) ovat jotenkin levottomampia sieluja, ja yksinkertaisesti palavat nopeammin loppuun vaikkeivät itse edes hirveästi edesauttaisi sitä, eli elimistö pettää nopeammin. Tiedä häntä. Katsotaan nyt, Alice vs Ozzy, hepuilla on ikäeroa vuosi. Tosin otanta tähän tutkimukseen on ehkä kenties hieman heikko tällä metodilla. ;) Mutta uskallanpa silti veikata että aika vähissä ovat kovan luokan hevimuusikot jotka näkevät kahdeksattakymmenettä ikävuottaan.
Entäs Lemmy??? No, hänhän on lopettanut ryyppäämisen. Ja siis hei, kaikkihan tietävät että Lemmy ON jumala...
Laulaja David Byron (Uriah Heep), epilepsia/maksan pettäminen, rumpali Eric Carr (Kiss), sydänkasvain, kitaristi Jerry Garcia (Grateful Dead), sydänkohtaus, laulaja-basisti Kurt Cobain (Nirvana), itsemurha, basisti Cliff Burton (Metallica), auto-onnettomuus...
Tuossa vain muutama vähän vanhempi kovan luokan tekijä joiden periaatteessa pitäisi luonnollisen kierron mukaan olla yhä täällä, listaa voisi jatkaa tolkuttomasti, eli luulisi että niillä ja monilla muilla nyt pärjäisit jonkun tovin... Perhana, pistit Hendrixinkin tukehtumaan omaan oksennukseensa, ei tarttis enää enempiä viedä näin lyhyellä aikavälillä kuin mitä tuohon kohta kirjoitan, vai onko taivaassa festarit tiedossa? Hetkinen, hevimusiikkihan on Saatanasta, eli missähän oikeasti on festarit... ;)
Viikatemies on ihan parina viime vuotena kerännyt taas soittajia metallimusiikin parista ihmeellisen kovaan tahtiin, kuolinsyy aina joko enemmän tai vähemmän itseaiheutettu onnettomuus, sydäri tai se perhanan syöpä. Viimeisimmät lisäsin tähän listaan muutaman parin ihan takavuoden kovan nimen kera, eivätkä ne tässä kaikki ole lähimainkaan.
Kitaristi-laulaja Chuck Schuldiner (Death), aivokasvain, Kitaristi-laulaja Jon Nödtveidt (Dissection), itsemurha, kitaristi Somnium (Finntroll), putoaminen sillalta, Multi-instrumentalisti Quorthon (Bathory), sydänkohtaus, Laulaja-basisti Peter Steele (Type O Negative), sydänkohtaus, multi-instrumentalisti Miika Tenkula (Sentenced), sydänkohtaus, Laulaja Ronnie James Dio (Dio, Black Sabbath, Rainbow), vatsakasvain, rumpali Rev (Avenged Sevenfold), huumeiden yliannostus, rumpali Randy Castillo (Ozzy, Mötley Crüe), kurkkukasvain... ja taas voisi jatkaa listaa.
Siinähän alkaa olla oikeasti aika loistavaa settiä saada kaikkien aikojen bändi kasaan tuonpuoleiseen. Toki vuosien saatossa on lähtenyt paljon muitakin ilmavoimiin, mutta nämä taitavat olla suhteellisen viimeisimmät kovemmat artistit hevipuolella. Alkaa oikeasti kohta tuntua että rajan toisella puolella on kovempia soittajia kuin täällä...
Peter Steelen lähtö harmittaa noista eniten. Ei pelkästään siksi että mies teki aika mieletöntä musiikkia mutta siksi että alle viisikymppisenä lähteminen tuntuu niin helkkarin turhalta! (Toki Rev lähti alle kolmekymppisenä, mutta jätän kommentoimatta varsin terävästi sitä mihin ja miksi hän kuoli...)
Dio sentään lähestyi hyvää vauhtia seitsemääkymmentä, sentään jonkinmoinen miehen ikä...
Luin huvittavan artikkelin siitä että tiedemiehet tutkivat miksi Ozzy Osbourne on yhä hengissä. Budjetti tähän tutkimukseen on mukavat ~30 000 dollaria... Jätän kommentoimatta. Kommentoin sittenkin: [sensuroitu]!!!
Joka tapauksessa, Ozzyhan on nipin napin kuudenkymmenen ja on vetänyt vissiin jo Cherin nenää lukuunottamatta aivan kaikkea keinotekoista sisäänsä jo 40 vuotta. On kieltämättä pienimuotoinen ihme että äijä rokkaa yhä. Ja tavallaan väärin, vaikka aika paljon miehen (nimenomaan vanhasta) musiikista pidänkin. Nuoria ja nuorehkoja artisteja kuolee syöpään, Chuck Billy (Testament) selvisi ensimmäisellä kierroksella säikähdyksellä mutta on jatkuvasti tarkkailussa, James Murphyn (Testament, Death, Disincarnate) tämän hetkistä tilaa en tiedä mutta tämä yksi jäärä joka ei edes yritä pitää itseään kasassa sen kuin porskuttaa.
Ozzyn aikalainen Alice Cooper sentään otti ja ymmärsi lopettaa päihteiden käytön jo joskus 80-luvun puolivälissä, ja jos meikäläiseltä kysytään, ukko on tehnyt parhaat levynsä vasta sen jälkeen, parhaansa (Brutal Planet) vasta 2000-luvulla.
Pistää miettimään tuo luonnottomien kuolemien määrä hiukan... Tokihan se saattaa loppuviimeksi osua ihan yksiin normeihin jos pääsisi jotain tilastoja vahtaamaan, mutta pidetäänpä hiukan myyttiä yllä.
"Live fast, die young, leave a beautiful corpse." Noinhan se meni. No, Cobain ampui itseään haulikolla päähän, samoin aikalainen, Mayhemin laulaja Dead (nomen est omen?). Siitä ei nättiä raatoa tule, tosin onhan se tietty aika "metal"... tai jotain...
Mutta huumeet ja huonot elintavat kuuluvat hevimusiikin myyttiin, ja kun laskee pelkästään sydärien määrää tuossa minunkin pikku listassani, ei voi kuin ihmetellä miten se pumppu pettää noin nuorilla (ok, Tenkulalla oli geneettinen sydänvika)...
Tietysti, sehän on todettu fakta että hevimusiikkia kuuntelevat ja tuottavat ihmiset, joilla on kiihkeä biorytmi, ehkäpä siis voimme ajatella että ylipäätään oikeat hevi-ihmiset (en puhu näistä jotka katsovat puku päällä Nightwishia punaviinilasi kädessä ja menevät nukkumaan heti keikan jälkeen vaan näistä jotka moshaavat pikkutunneilla Slayerin tahtiin ja sammuvat keikkabusseihin) ovat jotenkin levottomampia sieluja, ja yksinkertaisesti palavat nopeammin loppuun vaikkeivät itse edes hirveästi edesauttaisi sitä, eli elimistö pettää nopeammin. Tiedä häntä. Katsotaan nyt, Alice vs Ozzy, hepuilla on ikäeroa vuosi. Tosin otanta tähän tutkimukseen on ehkä kenties hieman heikko tällä metodilla. ;) Mutta uskallanpa silti veikata että aika vähissä ovat kovan luokan hevimuusikot jotka näkevät kahdeksattakymmenettä ikävuottaan.
Entäs Lemmy??? No, hänhän on lopettanut ryyppäämisen. Ja siis hei, kaikkihan tietävät että Lemmy ON jumala...
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Itsekästä epäitsekkyyttä vai epäitsekästä itsekkyyttä?
Olen tässä tutkaillut mahdollisuuksiani lähteä vapaaehtoistyöhön johonkin kehitysmaahan tyydyttääkseni tarvettani olla jollain tapaa hyödyllinen olio tämän planeetan kannalta... No joo... Pakko sanoa että kun olen tällainen pessim... inhorealisti enkä oikein jaksa muutenkaan uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, niin en voi olla näkemättä tätä vapaaehtoistyötä jonkinlaisena rikkaiden ihmisten elämyslomana ja mahdollisuutena ostaa omatunto puhtaaksi.
Tietenkään tämä ei koske kaikkea vapaaehtoistyötä, mutta hurjan iso osa tästä hommastahan menee näköjään niin että ensin maksat tuhansia euroja järjestölle joka sitten järjestää sinut ilmaiseksi työvoimaksi rakentamaan jotain vesijohtoa puoleksi vuodeksi jonnekin Murungurbiaan ilman mitään oikeata kontaktia siihen miksi olet siellä. Toki se vesijohto voi olla elämän ja kuoleman kysymys sille alueelle ja kaikkea hyvää ja kaunista, mutta hei, oikeasti... 4000€ siitä että pääset hanttihommiin 8-12h päivässä?
Entäpäs me joilla ei ole takataskussa muutamaa tonnia, mutta oltaisiin silti valmiit auttamaan? Itse olisin lähtenyt useaankin paikkaan, enkä todellakaan vaatisi palkkaa, riittäisi että joku osoittaisi minulle punkan ja antaisi sen verran ruokaa että homma toimisi eli tasan perustarpeet. Auttamaanhan sinne ollaan menossa. Mutta kuinka moni pystyy maksamaan lennot, viisumit, rokotukset, pakolliset vakuutukset ja puolen vuoden ruuat ja majoituksen ilman mitään tuloja, jotka normaalisti tulevat piru vie palkan muodossa?
Nopeasti katsottuna ainoastaan Punainen Risti tarjosi "rehtiä" mahdollisuutta auttaa parantamaan maailmaa. Jännää miten "tavallinen" työvoima ei tunnu kelpaavan monillekaan noille järjestöille, raha kyllä. Monessakin paikkaa ensin näyttäisi siltä että juurikin kulut hoidetaan mutta ei muuta mikä olisi ihan bueno, mutta kun alkaa tarkemmin tutkimaan, jossain vaiheessa tulee kuitenkin esiin se että rahat otetaan ensin auttajalta ja sitten ne "jaetaan oikein"...
Eli jos olet tarpeeksi rikas jo ennestään, pääset leikkimään hyvää ihmistä vähäksi aikaa. Kertokaapas miten tämä nyt sitten eroaa vanhasta anekaupasta...? Näin saat puhtaan omatunnon. Hienoa. Kuuluuko hintaan kiinnitettävä, pimeässä hohtava sädekehä myös?
Okei, itsekkäistä syistähän minäkin sinne lähtisin, näkyihän se jo ihan tämän tekstin ensimmäisestä lauseesta. Mutta sillä ei paljoa väliä ole, sillä kaikki mitä kilteinkin ihminen tällä planeetalla tekee, on itsekästä kun sitä alkaa katsoa suurennuslasin alla. Mielihyväähän se tuottaa ihan itselle kun huomaa tehneensä jotain hyvää tai oikein mikä saa jonkun muun olon paremmaksi, ja tuon mielihyvän takiahan sitä toista auttaa. Sielukkaan ihmisen perustarpeisiin kuuluu tuntua olevansa hyödyllinen, ja se on terveintä mahdollista itsekkyyttä.
Mutta itsekästä tai ei, on mielenkiintoista havaita että monilla näistä järjestöistä on valtioiden tuki takanaan tai vaihtoehtoisesti pyörittävät miljoonabisnestä, silti pistetään ihmiset jotka tarjoaisivat apua eriarvoiseen asemaan. En tarkoita että jokainen tuollaiseen lähtevä olisi mitenkään pinnallisista syistä mukana, mutta järjestöjen agenda ihmetyttää. Auttaminen ihan vaan auttamisen vuoksi ei näköjään ole kannattavaa.
Joo joo, vali vali. Ugh. Olen jupissut.
Tietenkään tämä ei koske kaikkea vapaaehtoistyötä, mutta hurjan iso osa tästä hommastahan menee näköjään niin että ensin maksat tuhansia euroja järjestölle joka sitten järjestää sinut ilmaiseksi työvoimaksi rakentamaan jotain vesijohtoa puoleksi vuodeksi jonnekin Murungurbiaan ilman mitään oikeata kontaktia siihen miksi olet siellä. Toki se vesijohto voi olla elämän ja kuoleman kysymys sille alueelle ja kaikkea hyvää ja kaunista, mutta hei, oikeasti... 4000€ siitä että pääset hanttihommiin 8-12h päivässä?
Entäpäs me joilla ei ole takataskussa muutamaa tonnia, mutta oltaisiin silti valmiit auttamaan? Itse olisin lähtenyt useaankin paikkaan, enkä todellakaan vaatisi palkkaa, riittäisi että joku osoittaisi minulle punkan ja antaisi sen verran ruokaa että homma toimisi eli tasan perustarpeet. Auttamaanhan sinne ollaan menossa. Mutta kuinka moni pystyy maksamaan lennot, viisumit, rokotukset, pakolliset vakuutukset ja puolen vuoden ruuat ja majoituksen ilman mitään tuloja, jotka normaalisti tulevat piru vie palkan muodossa?
Nopeasti katsottuna ainoastaan Punainen Risti tarjosi "rehtiä" mahdollisuutta auttaa parantamaan maailmaa. Jännää miten "tavallinen" työvoima ei tunnu kelpaavan monillekaan noille järjestöille, raha kyllä. Monessakin paikkaa ensin näyttäisi siltä että juurikin kulut hoidetaan mutta ei muuta mikä olisi ihan bueno, mutta kun alkaa tarkemmin tutkimaan, jossain vaiheessa tulee kuitenkin esiin se että rahat otetaan ensin auttajalta ja sitten ne "jaetaan oikein"...
Eli jos olet tarpeeksi rikas jo ennestään, pääset leikkimään hyvää ihmistä vähäksi aikaa. Kertokaapas miten tämä nyt sitten eroaa vanhasta anekaupasta...? Näin saat puhtaan omatunnon. Hienoa. Kuuluuko hintaan kiinnitettävä, pimeässä hohtava sädekehä myös?
Okei, itsekkäistä syistähän minäkin sinne lähtisin, näkyihän se jo ihan tämän tekstin ensimmäisestä lauseesta. Mutta sillä ei paljoa väliä ole, sillä kaikki mitä kilteinkin ihminen tällä planeetalla tekee, on itsekästä kun sitä alkaa katsoa suurennuslasin alla. Mielihyväähän se tuottaa ihan itselle kun huomaa tehneensä jotain hyvää tai oikein mikä saa jonkun muun olon paremmaksi, ja tuon mielihyvän takiahan sitä toista auttaa. Sielukkaan ihmisen perustarpeisiin kuuluu tuntua olevansa hyödyllinen, ja se on terveintä mahdollista itsekkyyttä.
Mutta itsekästä tai ei, on mielenkiintoista havaita että monilla näistä järjestöistä on valtioiden tuki takanaan tai vaihtoehtoisesti pyörittävät miljoonabisnestä, silti pistetään ihmiset jotka tarjoaisivat apua eriarvoiseen asemaan. En tarkoita että jokainen tuollaiseen lähtevä olisi mitenkään pinnallisista syistä mukana, mutta järjestöjen agenda ihmetyttää. Auttaminen ihan vaan auttamisen vuoksi ei näköjään ole kannattavaa.
Joo joo, vali vali. Ugh. Olen jupissut.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Maanista eskapismia 2
Lempo. Miksei ihminen osaa koskaan olla tyytyväinen siihen mitä hänellä on? Tai no ihmisistä en tiedä, mutta minä? Ja saman tien iskee huono omatunto, mikä minä olen haluamaan elämältä enemmän, kun tuolla on ihmisiä jotka tekisivät mitä vain saadakseen elämänsä tähän tilaan... Äh. Ristinsä kullakin. En voi lopettaa maailman nälänhätää paastoamalla itse.
Sanotaan että on vain kahdenlaisia poikia, eli niitä joista kasvaa astronomeja, ja niitä joista kasvaa astronautteja. Pitänee paikkansa kun ei lähde venyttämään käsitteitä...
Ärh. Minulla on hyvä nainen, maailmantilaan nähden vakaa työpaikka ja olen aika hyvä siinä mitä teen (khöm). Miksi sitten kaikki muu kuin juuri tämä kiinnostaa? Mitä pitemmälle tätä jatkuu, sitä enemmän tuttu ja turvallinen elämäni tuntuu anakondalta, joka pusertaa minua kuin kaurapuurolla täytettyä vesi-ilmapalloa. Rikki se ei saa mutta olo on aika muodoton ja muhjuinen, millään ei ole valtavasti väliä.
Mitä ainakin minun elämäni kaipaa on helposti todettu, lyhyesti ja ytimekkäästi: tuntematonta. Kun kerran otetta ei saa mistään, se johtuu jostakin, ja koska syytä siihen ei ole löydettävissä millään filosofisilla keinoilla, niin ratkaisun on oltava siinä ettei otakaan otetta vaan nappaa asioista kiinni vain hetkeksi ja vaihtaa toiseen kuin menisi liaaneissa kuin Tarzan, eikä koskaan tiedä mikä liaani pettää. Mutta mitä elämää se on? Ainaisen uuden etsiminen täyttää varmasti uteliaisuutta ja tietynlaista kokemisen halua, joku kutsuisi sitä elämännäläksi, mutta eikö se toisaalta ole aika pinnallista ajattelua? Jatkuvista uusista kokemuksista ei saa mitään syvällistä, merkityksellistä irti. Tosin tämähän tietysti herättää jatkokysymyksen siitä, että millä sitten on merkitystä? Olen aiemmissa teksteissäni maininnut että uskon Jumalaan yhtä paljon kuin Joulupukkiin ja työntekijöitä suosivaan TESiin. Enkä myöskään jaksa uskoa mihinkään tiedostettuun sielunvaellukseen, perusenergioiden siirtymisen ulkopuolelle. Eli minusta elämä on tässä. Ja niinpä se täytyy kokea niin monimuotoisena kuin mahdollista, niin kauan kuin mahdollista. Sillä siis todellakin ON merkitystä, vaikkei se ehkä filosofisin mahdollinen näkemys olekaan. Merkitystä tuon lisäksi on mielestäni aika harvalla asialla, perusarvoja ja ystävyyttä lukuunottamatta. Tekeekö tämä minusta itsekkään? Ehkä. Mutta loppuviimeksi kaikkein altruistisinkin teko on itsekäs. Eli ei mennä siihen.
Mutta tarvitseeko lähteä merta edemmäksi kalaan? Eräs hyvä ystäväni totesi, että seikkailun löytää vaikka omalta takapihaltaan jos haluaa, siihen on vain tartuttava. Pitää paikkansa, mutta loppuviimeksi sellainen käy väkisinkin tylsäksi joka tapauksessa, johtuen yksinkertaisesti siitä samasta asiasta josta jo edellä mainitsin. Se ei ole tuntematonta. Siinä ei piile sitä mahdollista viiltävää reunaa, särmää josta ei voi olla tietoinen ennenkuin sen löytää. Siitä tietää loppujen lopuksikin juuri mitä saa.
Eli paluu todellisuuteen. Ainoa keino oikeasti löytää jotain ennestään tuntematonta on lähteä etsimään sitä paikoista, joissa ei ole ennen ollut. Hypätä mustiin vesiin, väärään junaan. Mennä paikkoihin joita ei mainita kartalla. Herää mieleen ajatus siitä, että tuohan on aika itsetuhoista ajattelua. Eipä kai sitä voi kieltääkään, mutta itsetuhoisuus ja halu kuolla ovat eri asioita. Minusta tällainen on "tervettä" itsetuhoisuutta, koska silloin kun oikeasti pelaa, ei ole aikaa pelätä, ja ne ovat niitä hetkiä, kun oikeasti tuntee olevansa ELOSSA, ja ehkä, vain ehkä, näistä ajatuksista löytää sen millä on merkitystä.
Ja ehkä sitten aikanaan elämästä saa sen otteen.
Sanotaan että on vain kahdenlaisia poikia, eli niitä joista kasvaa astronomeja, ja niitä joista kasvaa astronautteja. Pitänee paikkansa kun ei lähde venyttämään käsitteitä...
Ärh. Minulla on hyvä nainen, maailmantilaan nähden vakaa työpaikka ja olen aika hyvä siinä mitä teen (khöm). Miksi sitten kaikki muu kuin juuri tämä kiinnostaa? Mitä pitemmälle tätä jatkuu, sitä enemmän tuttu ja turvallinen elämäni tuntuu anakondalta, joka pusertaa minua kuin kaurapuurolla täytettyä vesi-ilmapalloa. Rikki se ei saa mutta olo on aika muodoton ja muhjuinen, millään ei ole valtavasti väliä.
Mitä ainakin minun elämäni kaipaa on helposti todettu, lyhyesti ja ytimekkäästi: tuntematonta. Kun kerran otetta ei saa mistään, se johtuu jostakin, ja koska syytä siihen ei ole löydettävissä millään filosofisilla keinoilla, niin ratkaisun on oltava siinä ettei otakaan otetta vaan nappaa asioista kiinni vain hetkeksi ja vaihtaa toiseen kuin menisi liaaneissa kuin Tarzan, eikä koskaan tiedä mikä liaani pettää. Mutta mitä elämää se on? Ainaisen uuden etsiminen täyttää varmasti uteliaisuutta ja tietynlaista kokemisen halua, joku kutsuisi sitä elämännäläksi, mutta eikö se toisaalta ole aika pinnallista ajattelua? Jatkuvista uusista kokemuksista ei saa mitään syvällistä, merkityksellistä irti. Tosin tämähän tietysti herättää jatkokysymyksen siitä, että millä sitten on merkitystä? Olen aiemmissa teksteissäni maininnut että uskon Jumalaan yhtä paljon kuin Joulupukkiin ja työntekijöitä suosivaan TESiin. Enkä myöskään jaksa uskoa mihinkään tiedostettuun sielunvaellukseen, perusenergioiden siirtymisen ulkopuolelle. Eli minusta elämä on tässä. Ja niinpä se täytyy kokea niin monimuotoisena kuin mahdollista, niin kauan kuin mahdollista. Sillä siis todellakin ON merkitystä, vaikkei se ehkä filosofisin mahdollinen näkemys olekaan. Merkitystä tuon lisäksi on mielestäni aika harvalla asialla, perusarvoja ja ystävyyttä lukuunottamatta. Tekeekö tämä minusta itsekkään? Ehkä. Mutta loppuviimeksi kaikkein altruistisinkin teko on itsekäs. Eli ei mennä siihen.
Mutta tarvitseeko lähteä merta edemmäksi kalaan? Eräs hyvä ystäväni totesi, että seikkailun löytää vaikka omalta takapihaltaan jos haluaa, siihen on vain tartuttava. Pitää paikkansa, mutta loppuviimeksi sellainen käy väkisinkin tylsäksi joka tapauksessa, johtuen yksinkertaisesti siitä samasta asiasta josta jo edellä mainitsin. Se ei ole tuntematonta. Siinä ei piile sitä mahdollista viiltävää reunaa, särmää josta ei voi olla tietoinen ennenkuin sen löytää. Siitä tietää loppujen lopuksikin juuri mitä saa.
Eli paluu todellisuuteen. Ainoa keino oikeasti löytää jotain ennestään tuntematonta on lähteä etsimään sitä paikoista, joissa ei ole ennen ollut. Hypätä mustiin vesiin, väärään junaan. Mennä paikkoihin joita ei mainita kartalla. Herää mieleen ajatus siitä, että tuohan on aika itsetuhoista ajattelua. Eipä kai sitä voi kieltääkään, mutta itsetuhoisuus ja halu kuolla ovat eri asioita. Minusta tällainen on "tervettä" itsetuhoisuutta, koska silloin kun oikeasti pelaa, ei ole aikaa pelätä, ja ne ovat niitä hetkiä, kun oikeasti tuntee olevansa ELOSSA, ja ehkä, vain ehkä, näistä ajatuksista löytää sen millä on merkitystä.
Ja ehkä sitten aikanaan elämästä saa sen otteen.
Irvine Peacock - Illuusioiden mestari
Tiedän, harmillisen pieniä kuvia... klikkaamalla niitä saat ne edes hiukan isommiksi...
I do not own rights to these images. Just giving the artist some space, credit and advertisement. Because I really like the art.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Auts... Auts! AUTS!
...eli otin viimein nännilävistykset, joita olen suunnitellut ainakin vuoden. Täytyy sanoa, kun vielä ottaa huomioon että nännini ovat muutenkin tuntoherkät, että sattui vähän helkkaristi. Mutta enpä kehtaa valittaa, kun luin jokunen aika sitten artikkelin Mandani-intiaaniheimosta, joiden nuorten sotureiden miehuuskokeeseen kuului ensin neljän päivän paasto ja nukkumattomuus, minkä jälkeen samaani leikkasi heidän rintaansa kaksi syvää haavaa per puoli, joiden kautta rintalihasten alle työnnettiin paksut puupuikot. Tämän jälkeen puikkojen päihin sidottiin köydet, joista jätkät pistettiin roikkumaan koko painonsa varassa. Itseasiassa koipiin kiinnitettiin vielä painoja tuskan lisäämiseksi. Tämän jälkeen kaveria pyöritettiin niin kauan kunnes hän menetti tajuntansa kivusta.
Ehkäpä siis kestän nyt vaan ihan hiljaa sen mitä kaksi pientä metallipalkkia tissieni koristeina ensialkuun hiukan vihlovat. Hooka hei.
Ehkäpä siis kestän nyt vaan ihan hiljaa sen mitä kaksi pientä metallipalkkia tissieni koristeina ensialkuun hiukan vihlovat. Hooka hei.
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Maanista eskapismia
En tahdo olla täällä. En tahdo nähdä näitä maisemia, en hengittää tätä ilmaa. Mihin tahansa kunhan pois on ainoa asia mihin väsyneet aivoni tällä hetkellä pystyvät keskittymään.
Tätä ei kai voi kutsua matkakuumeeksi, eikä edes kaukokaipuuksi, joskin se menee sentään sinnepäin. Vai meneeköhän sittenkään...
Viikon päästä olisi reissu Tanskaan muutamaksi päiväksi, ja odotan sitä kuin koira luuta. Kuinka pateettista se sitten on? Tanska on tuossa lätäkön toisella puolella, tuulen ollessa sopiva voit melkein sylkäistä sinne. Silti se on ainoa asia joka tuntuu mielekkäältä tässä "tosimaailmassa", tässä ja nyt.
Mutta kyse ei olekaan niinkään siitä *minne* kuin siitä että *pois täältä*.
Mutta onko "siellä jossakin" vain uusi "täällä"? Olen melko varma että on. Eli mihin se loppuu vai loppuuko ikinä? Miten laittaa juuret maahan kun ei halua laskeutua ylipäätään?
Tätä ei kai voi kutsua matkakuumeeksi, eikä edes kaukokaipuuksi, joskin se menee sentään sinnepäin. Vai meneeköhän sittenkään...
Viikon päästä olisi reissu Tanskaan muutamaksi päiväksi, ja odotan sitä kuin koira luuta. Kuinka pateettista se sitten on? Tanska on tuossa lätäkön toisella puolella, tuulen ollessa sopiva voit melkein sylkäistä sinne. Silti se on ainoa asia joka tuntuu mielekkäältä tässä "tosimaailmassa", tässä ja nyt.
Mutta kyse ei olekaan niinkään siitä *minne* kuin siitä että *pois täältä*.
Mutta onko "siellä jossakin" vain uusi "täällä"? Olen melko varma että on. Eli mihin se loppuu vai loppuuko ikinä? Miten laittaa juuret maahan kun ei halua laskeutua ylipäätään?
Himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
Kun kaikki minussa huutaa
miten olisi voinut olla
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt
Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
Kamelin varjo kuvastuu
erämaan taivasta vasten
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän
että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä
ja että minua odottaa aurinko ja meri
siellä, missä en ole
aina siellä, missä en ole
-Mika Waltari
sateen solistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
Kun kaikki minussa huutaa
miten olisi voinut olla
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt
Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
Kamelin varjo kuvastuu
erämaan taivasta vasten
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku
Ja minä tiedän
että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä
ja että minua odottaa aurinko ja meri
siellä, missä en ole
aina siellä, missä en ole
-Mika Waltari
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Animea, animea...
Hiljattain olen innostunut jossakin määrin uudestaan animesta, tosin kuten alunperinkin, erittäin pitkin hampain.
Nyt tuli vastaan kyllä sellainen helmi ninja-aiheisten animesarjojen joukossa että Ninja Scroll jää helpohkosti hopealle: Basilisk!
Uskomattoman kaunis piirrosjälki, tunnelmallinen ohjaus ja suhteellisen monipuolinen tarinankerronta hakevat vertaistaan, ja musiikki vie mennessään jonnekin toisaalle. Japanilaiseen tyyliin ninjat eivät ole aivan inhimillisiä, heillä on toinen toistaan omalaatuisempia kykyjä, äärimmäisestä rujoudesta äärimmäiseen kauneuteen.
Tarinankerronnan tyyli on aika mutkikas, flashbackeja viljellään (ehkä liiankin) paljon ja alussa saa olla tarkkana että tajuaa milloin jäädään pysyvästi nykyhetkeen. Hahmoja on paljon mikä tuo syvyyttä itse tarinaan mutta joka taas ikävä kyllä ei anna paljoa sijaa hahmonkehitykselle. Toisaalta kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa ja avainhahmot tuntuvat olevan ihan yhtä shurikeninruokaa kuin kuka tahansa sivuhahmoista...
Jos pidät laadukkaasta animesta, suosittelen. :)
Nyt tuli vastaan kyllä sellainen helmi ninja-aiheisten animesarjojen joukossa että Ninja Scroll jää helpohkosti hopealle: Basilisk!
Uskomattoman kaunis piirrosjälki, tunnelmallinen ohjaus ja suhteellisen monipuolinen tarinankerronta hakevat vertaistaan, ja musiikki vie mennessään jonnekin toisaalle. Japanilaiseen tyyliin ninjat eivät ole aivan inhimillisiä, heillä on toinen toistaan omalaatuisempia kykyjä, äärimmäisestä rujoudesta äärimmäiseen kauneuteen.
Tarinankerronnan tyyli on aika mutkikas, flashbackeja viljellään (ehkä liiankin) paljon ja alussa saa olla tarkkana että tajuaa milloin jäädään pysyvästi nykyhetkeen. Hahmoja on paljon mikä tuo syvyyttä itse tarinaan mutta joka taas ikävä kyllä ei anna paljoa sijaa hahmonkehitykselle. Toisaalta kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa ja avainhahmot tuntuvat olevan ihan yhtä shurikeninruokaa kuin kuka tahansa sivuhahmoista...
Jos pidät laadukkaasta animesta, suosittelen. :)
Viinin henki
Tämä teksti on tarkoitettu aivan tietyille henkilöille lähipiirissäni, jossa on viime aikoina alettu kiinnittämään huomiota uni- ja juomakulttuuriini, ja vaikka olenkin hillitty juomari (ts. en örvellä, yrjöä tai konttaa) (enkä ryömi) (enkä raahaudu), ymmärrän tavallaan että viimeaikainen tahtini saattaa pelottaa varsinkin heitä jotka tietävät kuinka vähän juon normaalisti ja jotka oikeasti tietävät syyn siihen miksi olen koko ajan liikkeellä enkä näytä pystyvän pysähtymään...
Kyllä, käyn ylikierroksilla. Ja kyllä, minuun sattuu.
En kuitenkaan ole aikeissa tappaa itseäni viinalla enkä luule löytäväni ratkaisua pullosta. Tiedän että suurin osa teistä jotka minut tuntevat tietävät taustani ja geenini, mutta ei tarvitse pelätä että alkaisin muuttua joksikin jota en/ette halua.
Nyt vain on hiukan raskasta olla minä, ja vaikka itseään ei pääse pakoon, itsestä voi ottaa lomaa. Enkä juuri nyt jaksa ajatella valtavasti mitä se tekee minulle, koska tällä hetkellä on helpompi ja vähän helkkaristi kivuttomampi keskittyä mihin tahansa muuhun kuin omiin ajatuksiin ja näkemyksiin.
Ihmiset juovat alkoholia eri syistä. Joillekin se on ainoa tapa unohtaa jotakin, jotkut eivät löydä mitään muuta lohtua suruunsa kuin jatkuvan sekaisinolon, toiset eivät yksinkertaisesti kestä tätä elämää eivätkä halua kohdata maailmaa lainkaan. Helpompi ryömiä pulloon ja vetää korkki kiinni perästä. Ikävä kyllä tällaiset ihmiset harvemmin enää löytävät tietään ulos pullosta, ja käsi kädessä sen kanssa kulkee se että se on muka aina jonkun toisen ihmisen tai asian vika tai seuraus. Ei oteta vastuuta siitä mitä tehdään, ja sitten on tietysti helppo tehdä asioita joita ei muuten tekisi kun "hei mut mähän olin kännissä"... Eräs minua viisaampi totesi että juominen on aina sen henkilön vika joka korkkaa pullon ja juo siitä, ei kenenkään muun. Näinhän se yksinkertaisuudessaan menee. Vastuu omista teoista ei häviä humaltuessa, mikäli vähänkään on selkärankaa.
Mutta minä tiedostan tämän kaiken. Ja tiedätte kyllä että en hölmöile humalassa. Juon siksi että haluaisin korkeintaan turruttaa rinnassa olevaa kipua hetkeksi. Se kipu on itseaiheutettua ja menee ajan kanssa kyllä pois. Mutta toistaiseksi se sattuu vielä sen verran kovaa että haluan vähän helpottaa sitä. Ottaahan sitä päänsärkylääkkeenkin vaikka päänsärkykin menee itsestään pois ennemmin tai myöhemmin.
Eli hienoa että välitätte, siitä tulee hyvä mieli, mutta ei minulla ole hätää. Lomalla itsestä, mutta arki tulee väkisinkin vastaan pian. Ja olen siitä hyvin tietoinen.
Kyllä, käyn ylikierroksilla. Ja kyllä, minuun sattuu.
En kuitenkaan ole aikeissa tappaa itseäni viinalla enkä luule löytäväni ratkaisua pullosta. Tiedän että suurin osa teistä jotka minut tuntevat tietävät taustani ja geenini, mutta ei tarvitse pelätä että alkaisin muuttua joksikin jota en/ette halua.
Nyt vain on hiukan raskasta olla minä, ja vaikka itseään ei pääse pakoon, itsestä voi ottaa lomaa. Enkä juuri nyt jaksa ajatella valtavasti mitä se tekee minulle, koska tällä hetkellä on helpompi ja vähän helkkaristi kivuttomampi keskittyä mihin tahansa muuhun kuin omiin ajatuksiin ja näkemyksiin.
Ihmiset juovat alkoholia eri syistä. Joillekin se on ainoa tapa unohtaa jotakin, jotkut eivät löydä mitään muuta lohtua suruunsa kuin jatkuvan sekaisinolon, toiset eivät yksinkertaisesti kestä tätä elämää eivätkä halua kohdata maailmaa lainkaan. Helpompi ryömiä pulloon ja vetää korkki kiinni perästä. Ikävä kyllä tällaiset ihmiset harvemmin enää löytävät tietään ulos pullosta, ja käsi kädessä sen kanssa kulkee se että se on muka aina jonkun toisen ihmisen tai asian vika tai seuraus. Ei oteta vastuuta siitä mitä tehdään, ja sitten on tietysti helppo tehdä asioita joita ei muuten tekisi kun "hei mut mähän olin kännissä"... Eräs minua viisaampi totesi että juominen on aina sen henkilön vika joka korkkaa pullon ja juo siitä, ei kenenkään muun. Näinhän se yksinkertaisuudessaan menee. Vastuu omista teoista ei häviä humaltuessa, mikäli vähänkään on selkärankaa.
Mutta minä tiedostan tämän kaiken. Ja tiedätte kyllä että en hölmöile humalassa. Juon siksi että haluaisin korkeintaan turruttaa rinnassa olevaa kipua hetkeksi. Se kipu on itseaiheutettua ja menee ajan kanssa kyllä pois. Mutta toistaiseksi se sattuu vielä sen verran kovaa että haluan vähän helpottaa sitä. Ottaahan sitä päänsärkylääkkeenkin vaikka päänsärkykin menee itsestään pois ennemmin tai myöhemmin.
Eli hienoa että välitätte, siitä tulee hyvä mieli, mutta ei minulla ole hätää. Lomalla itsestä, mutta arki tulee väkisinkin vastaan pian. Ja olen siitä hyvin tietoinen.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Ex mortis
Hyvä ystäväni saapui juuri hautajaisista kotiin, ja meikäläinen, tunnettu pajavasaramaisen herkästä hienovaraisuudestani, menin ensimmäiseksi aukomaan naamaani hänelle kun en muistanut mistä hän oli tulossa... Taas näitä kertoja kun tahtoisi kutistua niin että mahtuisi pistorasiaan sekä häpeämään että saamaan vähän sähköshokkiterapiaa suoraan sieraimeen, jos vaikka edes toinen aivosolu elpyisi miettimään asioita... Äh. Hyvä minä. Antakaa lapio, kokeilen minkälainen ääni lähtee kun metalli kolahtaa onttoon puupalloon forte fortissimo...
Tästä aloin kuitenkin miettimään olemisen olomuotoja, ja miten ihmisen elämään vaikuttavat asiat tuntuvat välillä niin epäkeskoilta. Itse en usko että yhdenkään sukulaiseni kuolema, edes niiden joiden koen olevan lähellä itseäni vaikuttaisi minuun juurikaan, enkä heitä jää juurikaan suremaan. Aika karua? Ei minusta. En tunne näitä ihmisiä, he eivät vaikuta elämääni millään tavalla. Sen sijaan kun Type O Negativen laulaja otti ja torkahti viimeisen kerran, se jäi ottamaan pannuun aivan pahuksesti. Yhtyeen musiikki on aina vaikuttanut ajatusmaailmaani ja henkiseen tilaani, olen kuunnellut sitä kun on ollut joko hyvin paha tai oikeinkin hyvä olla, on ollut tilanteita jotka jopa tulevat mieleen yksinomaan tiettyjen biisien soidessa. Joten välillisesti kaveri joka asui toisella puolella planeettaa ja jonka primitiivisimmät mielipiteet etoivat jopa minua on merkinnyt minulle niin paljon enemmän kuin oma lihani ja vereni, että onnistun jopa jossakin määrin suremaan hänen menoaan. Siis WTF? Olenko jopa enemmän tunnevammainen kuin itsekään tiesin? Mielestäni vastaus on ei.
Ihminen määrittää kaiken merkityksellisyyden oman itsensä kautta. Ja omaan itseen lasketaan kaikki se, mikä enemmän tai vähemmän vaikuttaa omaan ajatteluun ja oman minän kokemiseen ja luomiseen, eli ihmiset, objektit, tapahtumat jotka muokkaavat minuuttamme suuntaan tai toiseen. Minun isovanhemmistani kukaan ei koskaan ole ollut minulle se tarinoiden mummu tai pappa, en ole istunut kenenkään kuistilla syömässä pullaa tai kuuntelemassa sotajuttuja tai elämänviisautta, en ole koskaan saanut ammentaa heistä minkäänlaisia henkisiä juttuja joita niin monet tuntuvat arvostavan. En osaa arvostaa kun en tiedä miltä se tuntuisi. Toki voin kunnioittaa niitä joilla tämä on, enkä väheksy sitä, mutta omassa tilanteessani koen useammankin jo vuosisatoja sitten kuolleen filosofin paljon läheisemmäksi itselleni kuin omat isovanhempani. Mikä on toki tottakai varsin surullista. He ovat kokolailla merkityksettömiä minulle.
Minusta ihmisen arvon mittaavat vasta ne asiat, joista hänet muistetaan hänen kuoltuaan. Niin kauan kuin on elossa, on aikaa korjata virheitä, kääntää uutta lehteä, pyytää anteeksi ja pyrkiä tekemään oikein. Ja niin kauan kannattaa pyrkiä tekemään oikein. En oikein usko mihinkään yliluonnolliseen tonnikeijuun joka katsoisi meidän peräämme täällä ja ottaisi meidät avosylin pilven päälle harppua soittelemaan (helkkari, kun katsoo nykymaailmaa voisin veikata että Jumala olisi jatkuvasti diapameissa kestääkseen edes hetken) jos ollaan oltu kiltisti eläessämme. Ainoa kuolemanjälkeinen elämä todennäköisesti on se, miten elämme meidät tunteneiden ihmisten muistoissa. Ja jos minut aikanaan muistetaan pelkästään kusipäänä, jotain on mennyt pahasti pieleen.
Tai no, riippuu siitä kuka on se joka muistaa... >:)
Tästä aloin kuitenkin miettimään olemisen olomuotoja, ja miten ihmisen elämään vaikuttavat asiat tuntuvat välillä niin epäkeskoilta. Itse en usko että yhdenkään sukulaiseni kuolema, edes niiden joiden koen olevan lähellä itseäni vaikuttaisi minuun juurikaan, enkä heitä jää juurikaan suremaan. Aika karua? Ei minusta. En tunne näitä ihmisiä, he eivät vaikuta elämääni millään tavalla. Sen sijaan kun Type O Negativen laulaja otti ja torkahti viimeisen kerran, se jäi ottamaan pannuun aivan pahuksesti. Yhtyeen musiikki on aina vaikuttanut ajatusmaailmaani ja henkiseen tilaani, olen kuunnellut sitä kun on ollut joko hyvin paha tai oikeinkin hyvä olla, on ollut tilanteita jotka jopa tulevat mieleen yksinomaan tiettyjen biisien soidessa. Joten välillisesti kaveri joka asui toisella puolella planeettaa ja jonka primitiivisimmät mielipiteet etoivat jopa minua on merkinnyt minulle niin paljon enemmän kuin oma lihani ja vereni, että onnistun jopa jossakin määrin suremaan hänen menoaan. Siis WTF? Olenko jopa enemmän tunnevammainen kuin itsekään tiesin? Mielestäni vastaus on ei.
Ihminen määrittää kaiken merkityksellisyyden oman itsensä kautta. Ja omaan itseen lasketaan kaikki se, mikä enemmän tai vähemmän vaikuttaa omaan ajatteluun ja oman minän kokemiseen ja luomiseen, eli ihmiset, objektit, tapahtumat jotka muokkaavat minuuttamme suuntaan tai toiseen. Minun isovanhemmistani kukaan ei koskaan ole ollut minulle se tarinoiden mummu tai pappa, en ole istunut kenenkään kuistilla syömässä pullaa tai kuuntelemassa sotajuttuja tai elämänviisautta, en ole koskaan saanut ammentaa heistä minkäänlaisia henkisiä juttuja joita niin monet tuntuvat arvostavan. En osaa arvostaa kun en tiedä miltä se tuntuisi. Toki voin kunnioittaa niitä joilla tämä on, enkä väheksy sitä, mutta omassa tilanteessani koen useammankin jo vuosisatoja sitten kuolleen filosofin paljon läheisemmäksi itselleni kuin omat isovanhempani. Mikä on toki tottakai varsin surullista. He ovat kokolailla merkityksettömiä minulle.
Minusta ihmisen arvon mittaavat vasta ne asiat, joista hänet muistetaan hänen kuoltuaan. Niin kauan kuin on elossa, on aikaa korjata virheitä, kääntää uutta lehteä, pyytää anteeksi ja pyrkiä tekemään oikein. Ja niin kauan kannattaa pyrkiä tekemään oikein. En oikein usko mihinkään yliluonnolliseen tonnikeijuun joka katsoisi meidän peräämme täällä ja ottaisi meidät avosylin pilven päälle harppua soittelemaan (helkkari, kun katsoo nykymaailmaa voisin veikata että Jumala olisi jatkuvasti diapameissa kestääkseen edes hetken) jos ollaan oltu kiltisti eläessämme. Ainoa kuolemanjälkeinen elämä todennäköisesti on se, miten elämme meidät tunteneiden ihmisten muistoissa. Ja jos minut aikanaan muistetaan pelkästään kusipäänä, jotain on mennyt pahasti pieleen.
Tai no, riippuu siitä kuka on se joka muistaa... >:)
torstai 10. kesäkuuta 2010
Aina sitä törmää johonkin...
"Christianity - The belief that a cosmic Jewish Zombie who was his own father can make you live forever if you symbolically eat his flesh and telepathically tell him you accept him as your master, so he can remove an evil force from your soul that is present in humanity because a rib-woman was convinced by a talking snake to eat from a magical tree. Yeah. Makes perfect sense."
"Hulluksi tuleminen ei ole helppoa"
...mutta yrittää täytyy. Viime aikoina olen huomannut että lähes mistä tahansa pääsee kuin koira veräjästä ihan vaan olemalla tarpeeksi friikki, hullu. Ihmiset ajattelevat "Noh, sehän on -T-, tuollainen se on..." Hah. Hulluuden paras puoli esiin ja säätämään. Kiipesin lyhtypylvääseen kun sieltä näki paremmin tuleeko bussi, ja kukkahattumummoille tuli hengitysvaikeuksia kun nenät täyttyivät herneillä ja suun kautta pitäisi jäkättää huonon esimerkin antamisesta viereisille pikkulapsille, joilla tuntui itseasiassa olevan hyvinkin hauskaa. Setä on ihan hullu. Jei. :)
Kun ei saa otetta mistään järkevästä kannattaa ottaa ote jostain järjettömästä, ja luova hulluus auttaa kummasti jaksamaan silloin kun kaikki muu pettää. Absurdi huumori kukkii nimenomaan hulluuden kompostissa ja viihdearvohan on mieletön.
Mutta mielensairauttahan on tottakai monenlaista eikä kaikki hulluus ole kivaa. Tosin tietynlainen perverssi viihdearvo silläkin on, muuten ihmiset eivät katsoisi kauhuelokuvia tyypeistä joilla on väärä lääkitys ja lähtevät hillittömille verikekkereille yleensä moraalittomien teinien keskuuteen. Niin, väärä lääkitys. Ei hauskaa vaikka jokunen tavis tykkääkin sellaista pipoa käyttää. Tosielämässä siitä on nauru kaukana kun näkee mitä se ihmiselle tekee.
Luin juuri viimein loppuun kirjan nimeltä Kaaoksen Ruhtinaat. Sinänsä aika tylsä kirja, mutta toi kyllä hyvin esiin lääkityksen merkityksen yhteiskunnassa: Jos nuokin norjalaisreppanat olisivat aloittaneet ajoissa oikeanlaisen masennuslääkityksen, olisivat yhä hengissä, mutta toisaalta, olisi monta hyvää black metal-levyä jäänyt tekemättä... Eli niistä kavereista on moni nykyään vainaa mutta meikäläinen saa nauttia hyvästä musasta. Kah, tulipas haaskalintu olo. Gronk. Viihdearvoa? Jep. Enkä voi itse olla mielisairas jos kerran tiedän että tulen tässä vähitellen hulluksi...
Kun ei saa otetta mistään järkevästä kannattaa ottaa ote jostain järjettömästä, ja luova hulluus auttaa kummasti jaksamaan silloin kun kaikki muu pettää. Absurdi huumori kukkii nimenomaan hulluuden kompostissa ja viihdearvohan on mieletön.
Mutta mielensairauttahan on tottakai monenlaista eikä kaikki hulluus ole kivaa. Tosin tietynlainen perverssi viihdearvo silläkin on, muuten ihmiset eivät katsoisi kauhuelokuvia tyypeistä joilla on väärä lääkitys ja lähtevät hillittömille verikekkereille yleensä moraalittomien teinien keskuuteen. Niin, väärä lääkitys. Ei hauskaa vaikka jokunen tavis tykkääkin sellaista pipoa käyttää. Tosielämässä siitä on nauru kaukana kun näkee mitä se ihmiselle tekee.
Luin juuri viimein loppuun kirjan nimeltä Kaaoksen Ruhtinaat. Sinänsä aika tylsä kirja, mutta toi kyllä hyvin esiin lääkityksen merkityksen yhteiskunnassa: Jos nuokin norjalaisreppanat olisivat aloittaneet ajoissa oikeanlaisen masennuslääkityksen, olisivat yhä hengissä, mutta toisaalta, olisi monta hyvää black metal-levyä jäänyt tekemättä... Eli niistä kavereista on moni nykyään vainaa mutta meikäläinen saa nauttia hyvästä musasta. Kah, tulipas haaskalintu olo. Gronk. Viihdearvoa? Jep. Enkä voi itse olla mielisairas jos kerran tiedän että tulen tässä vähitellen hulluksi...
Verenjano
Tänä aamuna kun heräsin, tiesin jo heti että jokin vaani minua. Ja vaanii yhä. Jokin ruma ja pahantahtoinen, ainoana aikomuksenaan käyttää minua ja kehoani verenhimonsa tyydyttämiseen ja jälkeläistensä ruokkimiseen. Kuulen kun se kulkee valon ja varjon rajamailla, helvetin hirviö. Nälkäisesti se tuijottaa minua kuolleista kulmista, odottaa vain että tarkkaavaisuuteni herpaantuu ja silloin se iskee, lävistää minut. Mutta minähän en ilman tappelua luovuta. Tämä jätkä lähtee saappaat jalassa.
Sitäpaitsi sain jo melkein listittyä sen näppäimistön eteen. Että minä vihaan hyttysiä.
Sitäpaitsi sain jo melkein listittyä sen näppäimistön eteen. Että minä vihaan hyttysiä.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Omnia mutantur, nihil interit
Mitä tehdä, kun elämästä ei saa otetta?
En minä vaan tiedä. Kolmisenkymmentä vuotta lasissa ja lentelen edelleen vain lehtenä tuulessa, miettien pitäisikö muka kasvaa aikuiseksi, leikata tukka ja hankkia omistusasunto. No ei sentään, eihän tuollaista voi edes harkita mikäli haluaa pysyä järjissään. Jos on minä. Ja minähän olen. Olenhan. Olenkohan?
Mikä aiheuttaa levottomat jalat? Levottoman sielun? Mikseivät jotkut meistä osaa asettua aloilleen, hankkia taloa, autoa, keskivertomäärää kakaroita ja sitä ihkua kultaista noutajaa...? Miksi maa polttaa jalkojen alla, kaikki poikkeava kiinnostaa, ja tuulipukukansa ympärillä saa välillä juoksemaan melkein kirkuen pakoon? Tai mieluummin fillarilla, pääsee nopeammin ja kauemmas ilman että siltikään lisää lyijypäästöjä. Kirkuminenkin käy helpommin kun alamäessä saa keuhkot täyteen happea.
Tässä blogissa tulee olemaan melkoisia määriä pakkomielle-individualistin eksentristä huuhaamurinaa ja täysin irrallista tajunnanvirtaa, kunhan tästä pääsen vauhtiin. Ei kukkasia tässä laaksossa ja puissakin on vain zombieoravia.
Päämääränä pysyä eksyksissä, ja ehkä tosiaan valmistaa itselleen tiekartta niin että myös pysyy eksyksissä. Katsotaan. Jos löydän pois alan parkua.
En minä vaan tiedä. Kolmisenkymmentä vuotta lasissa ja lentelen edelleen vain lehtenä tuulessa, miettien pitäisikö muka kasvaa aikuiseksi, leikata tukka ja hankkia omistusasunto. No ei sentään, eihän tuollaista voi edes harkita mikäli haluaa pysyä järjissään. Jos on minä. Ja minähän olen. Olenhan. Olenkohan?
Mikä aiheuttaa levottomat jalat? Levottoman sielun? Mikseivät jotkut meistä osaa asettua aloilleen, hankkia taloa, autoa, keskivertomäärää kakaroita ja sitä ihkua kultaista noutajaa...? Miksi maa polttaa jalkojen alla, kaikki poikkeava kiinnostaa, ja tuulipukukansa ympärillä saa välillä juoksemaan melkein kirkuen pakoon? Tai mieluummin fillarilla, pääsee nopeammin ja kauemmas ilman että siltikään lisää lyijypäästöjä. Kirkuminenkin käy helpommin kun alamäessä saa keuhkot täyteen happea.
Tässä blogissa tulee olemaan melkoisia määriä pakkomielle-individualistin eksentristä huuhaamurinaa ja täysin irrallista tajunnanvirtaa, kunhan tästä pääsen vauhtiin. Ei kukkasia tässä laaksossa ja puissakin on vain zombieoravia.
Päämääränä pysyä eksyksissä, ja ehkä tosiaan valmistaa itselleen tiekartta niin että myös pysyy eksyksissä. Katsotaan. Jos löydän pois alan parkua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)