Hyvä ystäväni saapui juuri hautajaisista kotiin, ja meikäläinen, tunnettu pajavasaramaisen herkästä hienovaraisuudestani, menin ensimmäiseksi aukomaan naamaani hänelle kun en muistanut mistä hän oli tulossa... Taas näitä kertoja kun tahtoisi kutistua niin että mahtuisi pistorasiaan sekä häpeämään että saamaan vähän sähköshokkiterapiaa suoraan sieraimeen, jos vaikka edes toinen aivosolu elpyisi miettimään asioita... Äh. Hyvä minä. Antakaa lapio, kokeilen minkälainen ääni lähtee kun metalli kolahtaa onttoon puupalloon forte fortissimo...
Tästä aloin kuitenkin miettimään olemisen olomuotoja, ja miten ihmisen elämään vaikuttavat asiat tuntuvat välillä niin epäkeskoilta. Itse en usko että yhdenkään sukulaiseni kuolema, edes niiden joiden koen olevan lähellä itseäni vaikuttaisi minuun juurikaan, enkä heitä jää juurikaan suremaan. Aika karua? Ei minusta. En tunne näitä ihmisiä, he eivät vaikuta elämääni millään tavalla. Sen sijaan kun Type O Negativen laulaja otti ja torkahti viimeisen kerran, se jäi ottamaan pannuun aivan pahuksesti. Yhtyeen musiikki on aina vaikuttanut ajatusmaailmaani ja henkiseen tilaani, olen kuunnellut sitä kun on ollut joko hyvin paha tai oikeinkin hyvä olla, on ollut tilanteita jotka jopa tulevat mieleen yksinomaan tiettyjen biisien soidessa. Joten välillisesti kaveri joka asui toisella puolella planeettaa ja jonka primitiivisimmät mielipiteet etoivat jopa minua on merkinnyt minulle niin paljon enemmän kuin oma lihani ja vereni, että onnistun jopa jossakin määrin suremaan hänen menoaan. Siis WTF? Olenko jopa enemmän tunnevammainen kuin itsekään tiesin? Mielestäni vastaus on ei.
Ihminen määrittää kaiken merkityksellisyyden oman itsensä kautta. Ja omaan itseen lasketaan kaikki se, mikä enemmän tai vähemmän vaikuttaa omaan ajatteluun ja oman minän kokemiseen ja luomiseen, eli ihmiset, objektit, tapahtumat jotka muokkaavat minuuttamme suuntaan tai toiseen. Minun isovanhemmistani kukaan ei koskaan ole ollut minulle se tarinoiden mummu tai pappa, en ole istunut kenenkään kuistilla syömässä pullaa tai kuuntelemassa sotajuttuja tai elämänviisautta, en ole koskaan saanut ammentaa heistä minkäänlaisia henkisiä juttuja joita niin monet tuntuvat arvostavan. En osaa arvostaa kun en tiedä miltä se tuntuisi. Toki voin kunnioittaa niitä joilla tämä on, enkä väheksy sitä, mutta omassa tilanteessani koen useammankin jo vuosisatoja sitten kuolleen filosofin paljon läheisemmäksi itselleni kuin omat isovanhempani. Mikä on toki tottakai varsin surullista. He ovat kokolailla merkityksettömiä minulle.
Minusta ihmisen arvon mittaavat vasta ne asiat, joista hänet muistetaan hänen kuoltuaan. Niin kauan kuin on elossa, on aikaa korjata virheitä, kääntää uutta lehteä, pyytää anteeksi ja pyrkiä tekemään oikein. Ja niin kauan kannattaa pyrkiä tekemään oikein. En oikein usko mihinkään yliluonnolliseen tonnikeijuun joka katsoisi meidän peräämme täällä ja ottaisi meidät avosylin pilven päälle harppua soittelemaan (helkkari, kun katsoo nykymaailmaa voisin veikata että Jumala olisi jatkuvasti diapameissa kestääkseen edes hetken) jos ollaan oltu kiltisti eläessämme. Ainoa kuolemanjälkeinen elämä todennäköisesti on se, miten elämme meidät tunteneiden ihmisten muistoissa. Ja jos minut aikanaan muistetaan pelkästään kusipäänä, jotain on mennyt pahasti pieleen.
Tai no, riippuu siitä kuka on se joka muistaa... >:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti