Maanista eskapismia 2

Lempo. Miksei ihminen osaa koskaan olla tyytyväinen siihen mitä hänellä on? Tai no ihmisistä en tiedä, mutta minä? Ja saman tien iskee huono omatunto, mikä minä olen haluamaan elämältä enemmän, kun tuolla on ihmisiä jotka tekisivät mitä vain saadakseen elämänsä tähän tilaan... Äh. Ristinsä kullakin. En voi lopettaa maailman nälänhätää paastoamalla itse.
Sanotaan että on vain kahdenlaisia poikia, eli niitä joista kasvaa astronomeja, ja niitä joista kasvaa astronautteja. Pitänee paikkansa kun ei lähde venyttämään käsitteitä...
Ärh. Minulla on hyvä nainen, maailmantilaan nähden vakaa työpaikka ja olen aika hyvä siinä mitä teen (khöm). Miksi sitten kaikki muu kuin juuri tämä kiinnostaa? Mitä pitemmälle tätä jatkuu, sitä enemmän tuttu ja turvallinen elämäni tuntuu anakondalta, joka pusertaa minua kuin kaurapuurolla täytettyä vesi-ilmapalloa. Rikki se ei saa mutta olo on aika muodoton ja muhjuinen, millään ei ole valtavasti väliä.
Mitä ainakin minun elämäni kaipaa on helposti todettu, lyhyesti ja ytimekkäästi: tuntematonta. Kun kerran otetta ei saa mistään, se johtuu jostakin, ja koska syytä siihen ei ole löydettävissä millään filosofisilla keinoilla, niin ratkaisun on oltava siinä ettei otakaan otetta vaan nappaa asioista kiinni vain hetkeksi ja vaihtaa toiseen kuin menisi liaaneissa kuin Tarzan, eikä koskaan tiedä mikä liaani pettää. Mutta mitä elämää se on? Ainaisen uuden etsiminen täyttää varmasti uteliaisuutta ja tietynlaista kokemisen halua, joku kutsuisi sitä elämännäläksi, mutta eikö se toisaalta ole aika pinnallista ajattelua? Jatkuvista uusista kokemuksista ei saa mitään syvällistä, merkityksellistä irti. Tosin tämähän tietysti herättää jatkokysymyksen siitä, että millä sitten on merkitystä? Olen aiemmissa teksteissäni maininnut että uskon Jumalaan yhtä paljon kuin Joulupukkiin ja työntekijöitä suosivaan TESiin. Enkä myöskään jaksa uskoa mihinkään tiedostettuun sielunvaellukseen, perusenergioiden siirtymisen ulkopuolelle. Eli minusta elämä on tässä. Ja niinpä se täytyy kokea niin monimuotoisena kuin mahdollista, niin kauan kuin mahdollista. Sillä siis todellakin ON merkitystä, vaikkei se ehkä filosofisin mahdollinen näkemys olekaan. Merkitystä tuon lisäksi on mielestäni aika harvalla asialla, perusarvoja ja ystävyyttä lukuunottamatta. Tekeekö tämä minusta itsekkään? Ehkä. Mutta loppuviimeksi kaikkein altruistisinkin teko on itsekäs. Eli ei mennä siihen.
Mutta tarvitseeko lähteä merta edemmäksi kalaan? Eräs hyvä ystäväni totesi, että seikkailun löytää vaikka omalta takapihaltaan jos haluaa, siihen on vain tartuttava. Pitää paikkansa, mutta loppuviimeksi sellainen käy väkisinkin tylsäksi joka tapauksessa, johtuen yksinkertaisesti siitä samasta asiasta josta jo edellä mainitsin. Se ei ole tuntematonta. Siinä ei piile sitä mahdollista viiltävää reunaa, särmää josta ei voi olla tietoinen ennenkuin sen löytää. Siitä tietää loppujen lopuksikin juuri mitä saa.
Eli paluu todellisuuteen. Ainoa keino oikeasti löytää jotain ennestään tuntematonta on lähteä etsimään sitä paikoista, joissa ei ole ennen ollut. Hypätä mustiin vesiin, väärään junaan. Mennä paikkoihin joita ei mainita kartalla. Herää mieleen ajatus siitä, että tuohan on aika itsetuhoista ajattelua. Eipä kai sitä voi kieltääkään, mutta itsetuhoisuus ja halu kuolla ovat eri asioita. Minusta tällainen on "tervettä" itsetuhoisuutta, koska silloin kun oikeasti pelaa, ei ole aikaa pelätä, ja ne ovat niitä hetkiä, kun oikeasti tuntee olevansa ELOSSA, ja ehkä, vain ehkä, näistä ajatuksista löytää sen millä on merkitystä.
Ja ehkä sitten aikanaan elämästä saa sen otteen.