Mitä tehdä, kun elämästä ei saa otetta?
En minä vaan tiedä. Kolmisenkymmentä vuotta lasissa ja lentelen edelleen vain lehtenä tuulessa, miettien pitäisikö muka kasvaa aikuiseksi, leikata tukka ja hankkia omistusasunto. No ei sentään, eihän tuollaista voi edes harkita mikäli haluaa pysyä järjissään. Jos on minä. Ja minähän olen. Olenhan. Olenkohan?
Mikä aiheuttaa levottomat jalat? Levottoman sielun? Mikseivät jotkut meistä osaa asettua aloilleen, hankkia taloa, autoa, keskivertomäärää kakaroita ja sitä ihkua kultaista noutajaa...? Miksi maa polttaa jalkojen alla, kaikki poikkeava kiinnostaa, ja tuulipukukansa ympärillä saa välillä juoksemaan melkein kirkuen pakoon? Tai mieluummin fillarilla, pääsee nopeammin ja kauemmas ilman että siltikään lisää lyijypäästöjä. Kirkuminenkin käy helpommin kun alamäessä saa keuhkot täyteen happea.
Tässä blogissa tulee olemaan melkoisia määriä pakkomielle-individualistin eksentristä huuhaamurinaa ja täysin irrallista tajunnanvirtaa, kunhan tästä pääsen vauhtiin. Ei kukkasia tässä laaksossa ja puissakin on vain zombieoravia.
Päämääränä pysyä eksyksissä, ja ehkä tosiaan valmistaa itselleen tiekartta niin että myös pysyy eksyksissä. Katsotaan. Jos löydän pois alan parkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti