Maanista eskapismia

En tahdo olla täällä. En tahdo nähdä näitä maisemia, en hengittää tätä ilmaa. Mihin tahansa kunhan pois on ainoa asia mihin väsyneet aivoni tällä hetkellä pystyvät keskittymään.
Tätä ei kai voi kutsua matkakuumeeksi, eikä edes kaukokaipuuksi, joskin se menee sentään sinnepäin. Vai meneeköhän sittenkään...
Viikon päästä olisi reissu Tanskaan muutamaksi päiväksi, ja odotan sitä kuin koira luuta. Kuinka pateettista se sitten on? Tanska on tuossa lätäkön toisella puolella, tuulen ollessa sopiva voit melkein sylkäistä sinne. Silti se on ainoa asia joka tuntuu mielekkäältä tässä "tosimaailmassa", tässä ja nyt.
Mutta kyse ei olekaan niinkään siitä *minne* kuin siitä että *pois täältä*.
Mutta onko "siellä jossakin" vain uusi "täällä"? Olen melko varma että on. Eli mihin se loppuu vai loppuuko ikinä? Miten laittaa juuret maahan kun ei halua laskeutua ylipäätään?

Himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
Kun kaikki minussa huutaa
miten olisi voinut olla
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt

Juna vapisee jalkojen alla
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa
Kamelin varjo kuvastuu
erämaan taivasta vasten
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku

Ja minä tiedän
että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä
ja että minua odottaa aurinko ja meri
siellä, missä en ole

aina siellä, missä en ole

-Mika Waltari