Joskus elämä tuntuu siltä kuin rämpisi suossa silmät sidottuina sata kiloa kiukkuisia pikkuapinoita niskassa. Eteneminen on raskasta, suunnasta ei ole tietoakaan, koko ajan sattuu ja sitä ei yhtään tiedä miten homma päättyy, perille minne sitten olikin menossa vaiko kärsälleen mutaan...
Juuri nyt minulla on ainakin kaksisataa kiloa niitä apinoita...
Tein eilen tähänastisen elämäni raskaimman päätöksen. Katkaisin 13 vuotta kestäneen, kaikin puolin täydellisen parisuhteen.
Henkilökohtaisella tasolla minun intressini elämässä kaikkinensa ovat täysin toisaalla kuin huomattavasti paremmalla puoliskollani, jonka intressit ylipäätään ovat älykkäämmät ja loppuun asti ajatellummat kuin minulla. Siitä huolimatta tulin tulokseen että minun on pakko kuunnella omia intressejäni, koska ne palavat veressäni koko ajan voimakkaammin, ne huutavat sielussani eivätkä jätä minua rauhaan edes yöllä, koska ne yksinkertaisesti ovat osa minua, luontoani, sitä mitä minä olen... Suomeksi sanottuna olen aivan helkkarin onneton koska en pääse toteuttamaan luontoani eli sitä mitä olen syvimmällä sisimmässäni. Puolisoni näki tämän, ja tottakai upeana ihmisenä hän kärsi siitä suunnattomasti, koska tiesi minun kärsivän siitä pahasti. Tilanne ei parantunut tippaakaan, päinvastoin paheni, emmekä löytäneet mitään keinoa sen korjaamiseen. Hän ymmärsi että olen koko ajan onneton, joka tietysti teki hänestäkin onnettoman. Lopputuloksena istuimme vain molemmat onnettomina tilanteessa josta ei ollut tietä ulos. Ainoa keino oli siis erota. Joten nyt olemme eroamassa, mikä tietysti tarkoittaa sitä että olemme molemmat onnettomina tilanteessa mutta eri syystä. Kaikkien aikojen no-win tilanne. Damned if you do, damned if you don't. Helvetin helvetti!
Nyt katson häntä, näen kuinka hänen on paha olla, enkä voi tehdä MITÄÄN hänen olonsa parantamiseksi. Ja tiedän, että jos olisimme jatkaneet, hänen olisi ollut ihan yhtä paha olla, kun hän olisi seurannut minun tilani vain pahenevan hetki hetkeltä. Enkä minä pysty auttamaan tilannetta millään.
Nyt tarkastelen tilannetta itselleni tyypilliseen, kylmän loogiseen tapaan...
Tilannetta ei voinut parantaa millään, molemminpuolinen paha olo ja kärsimys olisi vain pahentunut koko ajan, hän kärsii koska näkee että minä kärsin, ja minä poden huonoa omatuntoa siitä että hän kärsii ja kärsin sitä kautta hiukan lisää, hän tajuaa tämän ja vuorostaan kärsii siitä. Ja oravanpyörä on valmis.
Erossa on sentään se hyvä puoli, että vaikka se sattuukin nyt aivan helvetillisesti, se on kuitenkin asia jonka aika parantaa. Kunhan aikamääreet muuttavat muotoa ja tämä hetki jää reilummin kauemmas taakse, elämä alkaa voittaa. Minä kykenen toimimaan itseni mukaan ja saatan löytää tasapainon, zenin elämääni, ja hän saa yhtälailla mahdollisuuden löytää onnellisuuden uudestaan.
Jos se kerran on selkeästi ainoa järkevä tapa toimia, niin miksi helkkarissa sitten minusta tuntuu etten voi odottaa hänen antavan minulle anteeksi kun en tiedä kykenenkö antamaan itsekään itselleni anteeksi?
(Poistan välittömästi kommentit joissa ehdotetaan jotain helvetin kompromissin yrittämistä!)
Hmm, mitähän tuohon nyt sanoisi. Kompromissi... (ja poisto :P)
VastaaPoistaParas kaiketi olisi olla sanomatta mitään, mutta sympatiseeraan. Koitan kuvitella itseni Ridgen asemaan ja voin uskoa, ettei se ole kovin helppoa. Tosin Ridge vertauksesi ei ollut tilanteeseesi ehkä osuvin vertaus... Omastani eroaminen olisi ehkä universaalisti hankalin teko koskaan, mutta voin kuvitella, että tuollaisessa tilanteessa se on ehkä pimeästä poispääsyyn ainoa keino.
Neuvoja tuskin kukaan voi antaa, mutta empatiaa saat tältä lukijalta... -JMT-
Kiitos, J.
VastaaPoista