Intergalaktista kärpäsenpaskaa ja muita pohdintoja

Olen tässä jostain syystä käynyt viime päivinä pariinkin otteeseen keskusteluja eksistenssin merkityksestä, kuoleman lopullisuudesta tai loputtomuudesta (riippuen hiukan kenen kanssa olen puhunut) ja siitä mikä ajaa nykyihmistä.
Maailmankaikkeus on pyörinyt gnapziljoona vuotta ennen kuin Maapallo oli muuta kuin kosminen köntti mutaa, ja kun aurinkomme simahtaa ja vetäisee planeettamme viimeiseksi ateriakseen (missä vaiheessa muuten tämä boltsi on joka tapauksessa ollut asumiskelvoton hiilipohjaisille elämänmuodoille jo kauan), Maailmankaikkeus kiinnittää siihen spektaakkeliin huomiota suunnilleen yhtä paljon kuin minä Leipzigissa asuvan mäyräkoiran pieraisuun, ja jatkaa kolossaalista olemistaan kaikissa myriadeissa muodoissaan ihan samalla tavalla seuraavat gnapziljoona vuotta. Tällainen ajattelu tekee Mount Everestistä aika pienen asian, vai kuinka? No, kuinkas käy ihmisen, yksittäisenä lajinsa edustajana?

Katselimme erään ystäväni luona Blade Runnerin loppukohtausta tässä joitakin öitä sitten. Harrison Fordin pelastanut tuomittu replikantti sanoo viimeisiksi sanoikseen: "I've seen things... seen things you little people wouldn't believe... Attack ships on fire off the shoulder of Orion bright as magnesium... I rode on the back decks of a blinker and watched c-beams glitter in the dark near the Tanhauser Gate. All those moments... they'll be gone." Tämän jälkeen replikantti yksinkertaisesti sulkee silmänsä ja kuolee. Kaikki mitä hän näki, koki, uskoi ja tunsi elämässään kuoli hänen mukanaan. Ja näin tulee käymään meille kaikille, elimme sitten vain pari vuosikymmentä (Lepää rauhassa Virve. Elät ainakin sen hetken vielä, kun minä olen täällä muistamassa sinut) taikka yli sata vuotta. Kuitenkin, kun esirippu laskee, se peittää kaiken. Illuusio nimeltä elämä tämän yksilön osalta on erittäin ohi. Sillä mitä muuta elämä on kuin illuusio? Hetkellinen täälläkäymisemme, suurimmankaan meistä, ei muuta mitään, ei jätä pysyvää jälkeä universumiin. Kuka teistä tietää kuka oli Feidias? En minä ainakaan ennenkuin lunttasin. Hän oli kuitenkin sentään antiikin Kreikan kuuluisin kuvanveistäjä, joka mm. rakensi Zeus-patsaan joka laskettiin yhdeksi Maailman Seitsemästä Ihmeestä! Silti sanoisin nimen olevan tuntematon 99% ihmisistä, ja hänen kuuluisin teoksensakin on... tomua. Sortunut jo kauan sitten. Näin tulee ajan saatossa tapahtumaan kaikelle ihmisen aikaansaamalle. Toisille siinä menee lyhyemmän aikaa, toisille vähän enemmän, mutta kaikki me hajoamme tuuleen vähitellen, ja tuulikin pysähtyy aikanaan.
Ja loppujen lopuksi...
Se hetki kun täällä ollaan, se korkeintaan runsaat sata vuotta, on yksi surkean pieni, intergalaktisen kärpäsen paskan kokoinen lineaarinen hetki tuossa kaameassa, singulaarisessa, kosmisessa mittakaavassa.

Hep, vetäkää henkeä tai henkoset. Tähänastisen tekstin ei nimittäin ole tarkoitus olla masentava, vain perspektiiviä luova. Myöhemmin tässä tekstissä käy ilmi miksi tuon tämän perspektiivin.

Mutta nyt, mietitäänpä hetki kuolemaa.
Toiset meistä uskovat, että kuolema ei ole loppu vaan jonkinlainen siirtymävaihe jonnekin toisaalle. Jospa yritetään tarkastella asiaa edes pseudokliinisesti, ilman että asiaan sotketaan minkään kulttuurin mytologiaa. Oletetaan siis, että on olemassa tiedostava energiamuoto, käytetään siitä vaikkapa termiä sielu, joka irtoaa morfisesta maailmasta ja siirtyy jonkinlaiseen seuraavaan tilaan, universumin kudokseen tai whatever. Minusta on vaikeata ymmärtää mitä siellä tekisi tämän olemassaolon tason tiedoilla, koska sen on vähän pakko olla täysin erilainen olomuoto kaikin tavoin, eikä täällä ole mitään opastusta siihen, mitä sen varalta olisi hyvä yrittää oppia täällä.
Toisilla meistä on varsin selkeä näkemys siitä, että kun kuolee, se on game over ja ylijääneet pelimerkit jaetaan omaisten kesken. Eli se on sitten siinä. Tässä tapauksessa juurikin kaikki opittu, koettu, tunnettu on yksilön osalta poissa, kovalevy pyyhitty iäksi.
Kumpikin versio tuo tullessaan saman johtopäätöksen: Kun homma on tällä tasolla ohi, se on ohi, eikä siitä sitten enempiä. Eli täälläolon merkitys jää yhdeksi valtavaksi kysymysmerkiksi. (Tietenkin jos oikeasti odottaa kohtaavansa Pyhän Pietarin kultaisten porttien edessä tai vaihtoehtoisesti Wanhan Kunnon Vihtahousun tarjoamassa hiilihankoa ahteriin, on tilanne toinen, mutta jotenkin uskoisin että tätä blogia lukevat ihmiset tietävät ettei Ankkalinnaa ole oikeasti olemassa ja että lahjat kuusen alla päätyvät sinne ihan vaan ystävien ja sukulaisten toimesta...)

Mihinkäs tämä pohdiskelu on tähän asti vienyt? Katsotaanpa... Maapallo, ihmiskunta ja varsinkin yksittäinen ihminen on varsin mitätön ja merkityksetön singulaarisessa, kosmisessa mittakaavassa. Yksittäinen elämä on lyhyt ja kuolema kuittaa univelkojen lisäksi koko yksilön henkisen kassan. Hei, tuohan on aika karmivaa, vai mitä? Ääk, eihän olemassaololla tunnu tällaisessa mittakaavassa olevan mitään järkeä...

No joo. Miksi siis täällä ollaan ja millä sitten on merkitystä? Ensimmäinen kysymys on mielestäni osittain mahdoton vastata ja toisaalta osittain mielipidekysymys. Ilman sen suurempaa pohdiskelua oma näkemykseni on, että en tiedä miksi täällä olen, tai saanko koskaan tietääkään, mutta koska olen, pyrin nauttimaan siitä intergalaktisen kärpäsen paskan kokoisesta hetkestäni niin paljon kuin vain voin, ja toivon että kaikki minulle rakkaat ihmiset voisivat tehdä samoin (Jotkut teistä tuntuvat kuitenkin ikävä kyllä käyttävän kärpäsenpaskansa murehtimiseen. Piristy, Raision Pikku Otus :)).
Se merkitys sitten... mitäs sanotte? Vaikka tiede etenisi kuinka, meistä tuskin tulee kuolemattomia, ja todennäköisesti olemme kaikki vainaita sadan vuoden päästä.
Mistä siis ottaa ote, mihin käyttää aikansa niin että sillä olisi merkitystä?
Minulle henkkoht tuohon on vain yksi vastaus. Elikässs... Päivilläni on järjestysnumerot ja viimeinen niistä tuo tullessaan Unohduksen, eli kaikki mitä olin ja tein menee siinä, ei niistä ole enää minulle iloa sen jälkeen. Ainoa hetki kun minulle on iloa siitä mitä elämä tarjoaa, on se hetki kun olen siinä elämässä, mikä puolestaan aiheuttaa sen että elämä itsessään on ainoa asia millä on merkitystä, ja sitä kautta kaikki minkä henkilökohtaisessa elämässäni näen tärkeänä. Minun mielestäni siis ei ole mitään selkeätä yhtä totuutta siitä mikä on merkityksellistä, vaan se on jokaisen itse päätettävä. Itse en saa tällä hetkellä otetta elämästäni kokonaisuutena, pakka on kokolailla sekaisin, mutta ei se tarkoita että jäisin sitä murehtimaan. Katson mitä elämä tuo, ja tällä hetkellä se riittää. Mutta onko sillä merkitystä? Viihdyn varsin hyvin täällä itseaiheutetun kiihtyvän entropian keskellä, eli ilmeisesti sillä on. Katsotaan kun kaaos pääsee vauhtiin, sitten voi olla että vaihdan useamman kortin pois ja katson tulisiko Jokereita.