Minulle tärkeä ihminen totesi suunnitelmastani pakata kamat ja ihan vaan lähteä katsomaan mitä tällä planeetalla on minulle tarjottavanaan että olen kuin "päätön kana juoksemassa tuleen".
Pisti miettimään, kun viimeisen noin vuoden aikana meikäläisen itsetuhoisuus on ollut keskustelun aiheena vähän väliä. Aiemmin en ole edes suostunut myöntämään että olisin, mutta viime aikoina se on ollut vähän pakko.
Hyvä on. Minä olen itsetuhoinen. Hiukan.
Mutta onko se välttämättä paha asia? En nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa itseni hengiltä ottamista, vaan pidän siitä että asioissa on "terävä reuna", eli enemmänkin pidän siitä että ympärillä pyörii vaaroja, ja oma hommani on pitää huoli siitä etten osu niihin tai jos osun niin tietää miten toimia... Tavallaan se on enemmänkin tarvetta haastaa itsensä välillä.
Ja lopuksikin, mikä on itsetuhoisuutta sanan pahassa merkityksessä? Enimmäkseen tiedän olemassaolevat riskit ja enemmän tai vähemmän varaudun niihin, mikä ei tietenkään tee ketään autuaaksi. Tottakai, onhan se hölmöä että tietää vaarat ja silti vaarantaa itsensä. Mutta minusta se on toisaalta tervettä itsetuhoisuutta. Tietää olevansa elossa kun ympärillä on vähän vipinää. Ilman tietynlaista "itsetuhoista" kansanosaa, meillä ei olisi poliisia, palokuntaa, ambulanssikuskeja, vartijoita. Tällaisten itsetuhoisten ihmisten varassahan on tämän sivistyksen rajat. Maailma tarvitsee tietynlaista itsetuhoisuutta.
Toisaalta on ihmisiä jotka eivät ole ollenkaan perillä eri tilanteiden vaaroista ja syöksyvät suin päin eteenpäin välittämättä ottaa niistä selvääkään. Itsetuhoisuutta se on sekin, eikä välttämättä järin rakentavaa itsetuhoisuutta. Mutta pakko myöntää että siinähän se seikkailu asuu. Toisaalta turha riski on tyhmä riski.
Sitten on adrenaliininarkkarit jotka harrastavat äärilajeja saadakseen "rushin", heille se on se hetki jolloin elämä on elämisen arvoista. Ei järkevää mutta jälleen voitaisiin palata siihen intergalaktiseen kärpäsenpaskaan, jokainen käyttäköön omansa miten haluaa. Kunhan sillä ei vahingoita muita, en näe siinä mitään väärää. Tiedän henkilön joka harrastaa laskuvarjohyppyä. Hänen vaimonsa kuoli kun varjo ei auennut. Jatkaa harrastusta yhä. Ja on uudelleen naimisissa. Kuka minä olen sanomaan etä se on väärin, ja onko se edes?
Henkilökohtaisesti minusta ihminen tarvitsee pienen ripauksen itsetuhoisuutta että elämä pysyy mielenkiintoisena. Tottakai jokainen hakee jännityksensä, "rushinsa" omalla tyylillään, toiset tyytyvät siihen mitä saavat elokuvista, kirjoista, sarjakuvista jne., mutta ainakin minä tarvitsen jonkinmoista jännitystä ihan henkilökohtaisella tasolla, ja se vaatii aina tietysti jonkinlaista riskinottoa. Sillä sitähän jännitys on, riskinottoa. Toisilla se on tietysti hallitumpaa ja hillitympää kuin toisilla, mutta yhtäkaikki, jos haluat jännitystä omaan elämääsi henkilökohtaisella tasolla, se vaatii jonkinmoista riskinottamista, oli se sitten kuinka suuri tai pieni hyvänsä. Se kuinka itsetuhoista se on, onkin toinen juttu. Minulla se vaatii hiukan sitä että laittaa omaa itseä peliin, panos on siis nimenomaan henkilökohtainen omalla kohdallani. Ja tottakai se on itsetuhoisuutta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Yleensä kyse on vain riskeistä jotka joko on tai ei ole valmis ottamaan. Motiivi riskinoton takana onkin sitten toinen tarina. Tyhmien riskien ottaminen on tietysti aina vaan tyhmää, jos hyöty (edes nautinto) ei ole läheskään otetun riskin arvoinen.
Silti, se ei pelaa joka pelkää, ja mitäs pelit ovat? Viihdettä. Itsetuhoisuus on siis jollakin tasolla lopujen lopuksikin vain itsensä viihdyttämistä. Heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti