Ota löysin rantein, älä jännitä

Tuo Veikko Lavin kuolematon laulu sisältää oikeastaan kaiken ohjeistuksen mitä 2000-luvun ihminen oikeastaan tarvitsee voidakseen olla onnellinen elämässään. Ikävä vain olen viime aikoina jälleen havainnut minulle läheisten ihmisten keskuudessa paljon stressiä. PALJON. Niin, puhun sinulle. Ja sinulle. Ja teille molemmille. Olen nyt tällä viikolla kuunnellut kun neljä eri ihmistä on tilittänyt stressiään minulle, neljää aivan erilaista stressiä, mutta jotka näille ihmisille tuottavat huomattavaa kurjuutta. Ja se tekee minut surulliseksi.

Mulla menee lujaa, ehkä lujempaa kuin ikinä.
Muistan kuinka parikymppisenä kävelin paljon öisin. Se johtui yksinkertaisesti siitä samasta kalvavasta nälästä, joka piinaa minua varmasti hautaan saakka. Luin Nietzscheä keskellä yötä puiston keinussa, kuuntelin Pelle Miljoonaa korvalappustereoista kävellessäni pimeässä metsässä, vedin nahkarotsin pääni yli säästyäkseni edes hiukan sateelta tuijottaessani korkealta kalliolta kaupungin valoja ja yritin saada tolkkua maailmaani, vastauksia kysymyksiin joihin haen vastausta yhä. Osaan kysymyksiä olen saanut vastauksia, osa on vain synnyttänyt lisää kysymyksiä. Heh, osa on päätynyt myöhemmin ihooni toisella puolen maailmaa.
Olen siis aina ihmetellyt asioita, pohtinut juttuja. Ajatellut rankastikin välillä vaihtoehtojani. Se on ollut välillä tosi raskasta. Mutta ikinä en ole suostunut stressaamaan.

Sadan vuoden kuluttua olemme kaikki kuolleita. Miksi stressata asioita jotka kuitenkin, tavalla tai toisella, järjestyvät aina jotenkin päin? Ei aina niin kuin haluaisimme, mutta se on elämää. Sitä on turha stressata. Aina ei voi voittaa. Mutta loppujen lopuksi se putkiremonttikin loppuu.
Lainaan tähän vanhaa samuraiviisautta: "Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu." Se ei ole kohtalouskoa tai alistumista millekään, vaan sen ymmärtämistä että kävi miten kävi, se käy sitten niin kuin käy ja sitä on turha murehtia. Kaatunutta maitoa on turha surra, mutta minusta vielä oudompaa on surra sitä että se mahdollisesti kaatuu!

Eräässä Tiedelehden julkaisemassa artikkelissa kerrottiin tutkimuksesta jossa vanhoilta ihmisiltä kysyttiin mitä he tekisivät toisin jos saisivat elää elämänsä uudestaan. Tottakai vaihtelua vastauksissa oli, mutta yksi yleisimmistä vastauksista oli se että ainakaan he eivät tuhlaisi niin paljon aikaansa siihen että murehtivat erilaisia asioita niin kovasti vaan käyttäisivät ajan mieluummin johonkin hauskaan. Minusta se kertoo kaiken tarpeellisen.

Nykyaikainen suorittajayhteiskunta suorastaan syöttää stressiä, ensimmäiset stressihormonit saadaan jo napanuoran kautta. Stressataan opiskelua, työtä, uraa, statusta... Lempo soikoon, jengi stressaa sitä mitä kaikkea täytyy ehtiä tekemään LOMALLA! Aargh. 2000-luvun ihminen tuntuu kaivavan itselleen aiheita stressata jos niitä ei ole. Ja tässä maassa, missä toimeentulo ja terveydenhuolto on kuitenkin laissa turvattu, ei oikeasti tarvitse stressata mistään ellei itse halua.

Minä keskityn hauskoihin juttuihin. Koska kun minä olen 99-vuotias, haluan katsoa elämääni taaksepäin ja todeta että se on ollut hyvä. Hauska. Täynnä erilaisia kokemuksia ja muistoja, hyviä ystäviä, hyviä hetkiä. Ei stressiä asioista jotka joka tapauksessa menivät miten menivät.

Ei stressiä.