Erittäin kuolevainen

Viimeisen vuoden aikana Tiekartta on ruotinut seikkailujen, filosofian, musiikin, huumorin, alakulttuurien ja runouden sijaan paljon enemmän politiikkaa, terrorismia ja yleistä maailman menoa. Nyt on aika palata alkuperäiseen konseptiin, kertalaakista ja urakalla! Syykin siihen on yksinkertainen.

Let's face it. Mihin törmäätte kaikkein eniten, kun avaatte minkä tahansa sanomalehden, oli se sitten joku kunnollinen aviisi tai joku keltaisen lehdistön nuljaska? Ikäviin uutisiin.
ISIS, Al-Qaida, Al-Shabaab, Talibanit, Tamili"tiikerit" ja muut ihmisjäteyhdistykset tuhoavat ja kiduttavat kaiken tieltään. Venäjä öykkäröi maailmalla mielensä mukaan. Kreikka menee viemäristä alas ja vetää Euroopan mennessään, halusi kumpikaan tai ei. Oma hallituksemme repii luokkaerot, työttömyyden, sosiaalitoimen jne. aina vain hirveämpään jamaan.
Autopommi siellä, joukkoraiskaus täällä, jätti-YT:t tuolla. Joka lemmon päivä samaa scheissea. Ja me myrkytämme itsemme näillä uutisilla. Pohdimme paskoja asioita. Tuleeko firmassa YT:t? Hyökkääkö Venäjä?

Nyt sitten.

Olen mielestäni tiedostanut aina keskivertoa selkeämmin oman kuolevaisuuteni, elämäni rajallisuuden.
Viime vuonna, kun lääkäritkään eivät onnistuneet peittelemään sitä että uskoivat minulla olevan jotain aidosti vakavaa, ajatus iskostui aivoihini voimakkaammin kuin ikinä, kuin polttomerkki lehmän peppuun 1800-luvulla. Minä tulen loppumaan, ennemmin tai myöhemmin. Nyt näyttäisi toivon mukaan siltä että sentään myöhemmin. ;)
Silti tuo ajatus on seurannut minua vielä tavallista enemmän siitä asti, ja olenkin keskittynyt nauttimaan elämästä enemmän kuin ikinä ennen sen jälkeen.
Mutta tänään tapahtui jotakin, mikä nopeutti progressiotani henkiseen muutokseen (jesh, osa 666 tai jotain) hurjasti.

Sain tietää, että eräs minua muutaman vuoden nuorempi kaveri kuoli sairaskohtaukseen lenkkipolulle. Hyvät elintavat, ei polttanut tai juonut... ja minua nuorempi. Tuosta vaan. Tasaraha ja check-out tomumaahan. Lempo.

Kuinka paljon aikaa käytämme ikäviin uutisiin? Kuinka paljon tuhlaamme elämäämme stressaamiseen? Kuinka paljon käytämme kallista omaa aikaamme kahlaamiseen murehtimisen karkeassa hiekassa, joka valuu kuitenkin jokaisen henkilökohtaisen tiimalasin läpi vähentäen meitä hetki hetkeltä, viikatteen saattaessa heilahtaa kirjaimellisesti hetkenä minä hyvänsä?

Tempus fugit.

Ei käy. Ei minulle.

Olen ennenkin kirjoittanut ihmisten stressaamisesta ja ajan tuhlaamisesta. Ja kyllä. Practice what you preach. Näin olen elänyt. Mutta nyt se lähtee aivan toiselle tasolle.
Maailmassa on paljon paskaa, kaikki me sen tiedämme, siltä ei oikeasti pääse täysin pakoon mihinkään. Sen tiedostaa väkisinkin. Maailma tuntuu kylmenevän päivä päivältä, kuin meri syksyn myrskyjen tuodessa jäisen tuulen mukanaan. Mutta tuossa meressä on saaria, kuten ystävyys, rakkaus, matkustelu ja seikkailu, harrastukset, elokuvat, musiikki, kirjallisuus ja runot. Kuppi kahvia parvekkeella kissaa rapsuttamassa. Ilta rantakallioilla tytteli kainalossa. Hersyvän hauska ilta vakiokuppilassa hyvässä seurassa. Minä aion keskittyä niihin, rakentaa jokaisen saaren yhdistävän sillan ja isot aallonmurtajat.
Kaikki mitä tästedes kirjoitan, kaikki mitä tänne laitan, on enemmän tai vähemmän positiivista. Yksi paska paikka maailmassa vähemmän. Kuukauden Typykkä tekee paluun. Sen lisäksi aloitan Kuukauden Ällösöpöilyn. Ja ties mitä. Mutta mitä tästä eteenpäin Tiekartalla tapahtuu, on ehdottomasti elämän aurinkopuolelta. Ja ehdottomasti kieli poskessa.

Ehdottomasti. ;)

Ja ällösöpöä. :D

Elämä on aivan liian lyhyt ja voi katketa kuin seinään. Turha tuhlata aikaansa itsensä myrkyttämiseen. Tiekartta Eksyksiin on tästä päivästä eteenpäin murhevapaa alue. Hurrr.