Koivuja katsellessa

Tyttöystäväni jutteli aamulla siitä miten häneltä on jäänyt lukematta tilaamansa aikakauslehti nyt pari kertaa kun ei ole ollut aikaa lukea sitä. Sanoin että se on vaan lehti ja hän oli samaa mieltä, totesi ettei aio ottaa stressiä siitä koska sen on tarkoitus olla hauskaa eikä velvollisuus koska siitä on maksettu.

Niinpä.

Kesän selkä on taittunut, suurin osa ihmisistä on palannut lomilta ja monelle se on näemmä aika masentava hetki elämässä. Yhdeksän kuukauden arki odottaa ja taaskaan ei lomalla tullut tehtyä puoltakaan mitä piti ja sen neljänkymmenen prosentinkin aikaansaamisessa tuli kiire. No voi sun. Lomastressi on 2000-luvun trenditermeistä ehkä pateettisin.

Reissuni söi minulta tämän vuoden kesäloman. En ottanut, en ota enkä tule ottamaan asiasta stressiä. Töitä tuon kotiin vain jos on oikeasti pakko eli jotain pitää hoitaa pois jaloista kotona koska en ole saanut hoidettua sitä töissä johtuen hälytyksistä tms. Ei ole iso juttu eikä koskaan ota varttia enempää elämästä.

Aloitin juuri treenin uudestaan. Lempo että tuntui hyvältä, ja jatkan oikeastaan siitä mihin jäin vaikkakin pienemmillä painoilla. Aion treenata samalla aikataululla kuin ennenkin eli silloin kun se tuntuu hyvältä. Välillä viisi, välillä nolla kertaa viikossa. Ja kuten ennenkin, tulen pysymään mainiosti kunnossa. En aio vetää "pakko repiä vähintään kolme kertaa joka ikinen viikko vaikkei aikaa olisi"-tyylillä ja polttaa itseäni loppuun asialla jonka on tarkoitus ja joka on aina ollutkin hauskaa.

Mihin homo sapiensilla on koko ajan kiire?

Eräs tuttuni totesi että ihminen on valmis siinä vaiheessa kun nokan päällä on pari metriä multaa. Mihin meillä siis on kiire? Maaemo haukottelee sitten joskus ja sitten on kiire poispyyhitty, mutta siinä vaiheessa kun rigor mortis hellittää otteensa ei paljon rentoudesta ole iloa.

Työt, opiskelu, vapaa-aika, sairaudet, talous, sosiaalinen elämä. Jii än ee. Kaikesta otetaan stressiä ja mihinkään ei riitä aikaa. Yksi lause joka on tarttunut korvaani vähän väliä ihmisten suusta on se että vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja.

Minun ehdotukseni on: Luovuttakaa jo. Kukaan ei ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja jotka haluaisi ehtiä, käymään niissä maissa tai kaupungeissa joissa haluaisi, kokeilla kaikkia niitä lajeja tai harrastuksia joita haluaisi, syömään niitä ruokia joita haluaisi, katsomaan kaikkia niitä leffoja jotka haluaisi yy äm äs. Meillä on rajattu määrä aikaa tällä planeetalla ja asioita on rajattomasti. Sen lisäksi pitäisi "ehtiä" tekemään vielä ne pakolliset eli työt, opiskelut, ravinto, paskannus ja uni (laitoin työn ja opiskelut listan kärkeen aivan piruuttani). Työnsä voi hoitaa hyvin mutta sitä ei saa ylisuorittaa tai siitä ei saa tulla koko elämää. Kukaan ei ole korvaamaton ja duunisi jatkuu sittenkin kun olet kuollut, joku toinen vain hyppää tilallesi pyörittämään samaa oravanpyörää. Opiskelut vievät aikaa mutta vaikka niissä onkin aikaraja, se on lähes poikkeuksetta vuosikaupalla kauempana kuin mitä itsellesi asetat. Ja miksi? Miksi se tutkinto pitää repiä omasta selkänahasta ihan omaehtoisesti itseään piiskaten vaikka sen voisi tehdä rennommallakin tahdilla. Ja vapaa-aika... voi hyvänen aika. Se kaikkein karmein. PITÄÄ ehtiä näkemään tuo ihminen ja PITÄÄ ehtiä tekemään tämä sosiaalinen SUORITUS, PITÄÄ ehtiä rakentamaan tämä osuus loppuun ja PITÄÄ ehtiä käymään mökillä, Särkänniemessä, Ruotsissa, sukuloimassa, jii än ee potenssiin tuhat.

Mitä jos ei pidäkään?

Minulla on tänään vapaapäivä. Minun pitäisi käydä postissa, korjata pyöränkumi, tiskata ja treenata. Taidanpa tiskata. Illemmalla. Nyt istuksin mukavasti sohvalla ja katselen kuinka tuuli heiluttelee koivuja tuossa pihalla. On muuten tosi hypnoottinen ja kaunis näky. Hetken päästä tönin päivätorkuilla olevan tyttöystäväni hereille ja taidetaan katsoa ehkä joku leffa. Tai sitten ihan vaan lojutaan ja kuunnellaan musiikkia. Ja nautitaan elämästä.

Tavalla tai toisella, asiat etenevät. Joskus suunnitelmien mukaan, joskus ei. Ja elämä jatkuu. Stressaa sitä kaikkea sitten taikka ei. Kaikkea ei kuitenkaan ikinä ehdi tekemään, näkemään ja kokemaan, joten keskitytään niihin mitä ehditään ja otetaan niistä kaikki irti.

Minä taidan valita sen stressaamattomuuden. Kuulostaa jotenkin rennommalta vaihtoehdolta.