W.A.S.P. juhlisti 30-vuotista uraansa ja lähti massiiviselle 30 Years of Thunder-maailmankiertueelle ja sen aikana päätyi myös Suomeen, heittäen keikan peräti neljässä kaupungissa, saapuen siis myös Turkuun, Logomoon.
Itselläni keikan puitteet eivät olleet kovin otolliset, sillä edellisenä iltana tyypillisen kosteaksi yöksi muuttunut työpaikan kokous Helsingissä toi kotiin verestäväsilmäisen, pahasta univajeesta ja ämpärillisestä alkoholia johtuvasta kolossaalisesta uupumuksesta kärsivän karvaisen puoliörkin, jolla oli noin kaksi tuntia aikaa toipua ennenkuin oli aika tehdä lähtöä keikkapaikalle. Siihen kun vielä lisäsi faktan että seuraavana aamuna olisi tarkoitus nousta ensin kuudelta ylös kouluun ja vielä näyttöä suorittamaan ja siitä enemmän tai vähemmän suoraan edessä olisi yön-yli-reissu Poriin anoppilaan, siinä kunnossa ja siinä välissä kovalle hevikeikalle lähtemisen motivaatio kietoutui lähinnä otsaan varsin fallosta muistuttavaan muotoon...
Eikä alku ollutkaan kovin lupaava. Saavuttuamme keikkapaikalle tyttöystäväni pahamaineinen migreenipeikko nosti päätään. Etsimme käsiimme järjestyksenvalvojan ja kysyimme olisiko paikalla jonkinlaista ensiapupistettä. Tyyppi kohotti kulmakarvaansa ja kysyi miksi. Ilmoitimme tilanteeksi vaikean migreenikon orastavan kohtauksen. Paikalle saapui kaksi pokea lisää. Yksi heistä, keski-ikäinen pyylevä naikkonen kyseli kylmään sävyyn tytöltäni mitä lääkkeitä hän yleensä käyttää ja paljonko ja sävy oli hetki hetkeltä ylimielisempi. Huomasin rautaisella ammattitaidolla mihin tässä oltiin menossa. Meitä luultiin nisteiksi. Lopulta nainen kaivoi housuntaskustaan valkoisen tabletin, katkaisi sen käsissään ja antoi sen tytölleni. Iiris kysyi hämmentyneenä että mikä se oli, ja vastaus oli että ibuprofeenia. Niin naurettavalla määrällä edes minä en saa perus-niskajumipäänsärkyä pois. Kun tyttöni sanoi että ei näin pieni määrä kyllä auta, nainen sanoi että "jos se on sulle vaan hiekkaa niin voin ottaa sen takaisinkin, ja ei se varmaan auta hirveästi vetää viinaa siihen sekaan." Minä saatoin olla hiukan krapulaisen näköinen mutta Iiris ei sitäkään, ja olimme kumpikin vesiselviä.
Lievästi sanottuna törkeätä käytöstä. Ymmärrän saman alan ihmisenä, että epäillään, niin minäkin tekisin, mutta kun asenne on automaattisesti tuollainen heti kättelyssä ja käytös noin totaalisen ala-arvoista, kannattaa katsoa aamulla peiliin ja miettiä uranvaihdosta. Kiitos vitusti G4S!
No, tyttöni söi smoothien ja kuin ihmeen kaupalla hänen olonsa parani. Saavuimme keikkasaliin ja minä koin elämäni ensimmäisen hevikeikan istuma-aitiosta. Niin väsyneenä ja hiukan allapäin olin lähinnä huojentunut että sain istua, ja kun keikka jyrähti käyntiin, niin niin ylhäällä ja takana (vaikkakin penkkirivien etummaisessa linjassa) istuminen olikin aivan täysosuma. Korvatulpat ottivat liiallisen terävyyden pois äänestä ja mielettömän hieno heavy metal vyöryi ylitsemme järkälemäisinä mutta pehmeinä aaltoina. Blackie Lawlessin ääni ei ole mennyt miksikään kolmessakymmenessä vuodessa, lavashow oli hieno ja bändin nykyinen kokoonpanokin on jo ollut yhdessä enemmän tai vähemmän kymmenen vuotta joten yhteistyö oli täydellistä. Kaikki klassikot kuultiin ja itseasiassa musiikki keskittyikin nimenomaan vanhaan materiaaliin.
Keikka oli loistava, mutta en tiedä mitä tapahtui, sillä kolmiosaiseksi mainostettu keikka loppui selkeästi kahteen osaan, ja bändi lähti lavalta ihmeellisen yhtäkkisesti ja liukkaasti ilman yhtäkään encorea. Sinänsä en itse siitä juuri harmistunut, odottihan minua aikainen herääminen ja olin jo oikeastaan kuullut bändin tuotannosta jo kaiken sen, mistä pidän.
Pieni lisäepisodi sattui bussissa matkalla kotiin. Kello oli jo reilusti yli puolenyön, ja istuimme takana, kun Iiriksen migreeni palasi ja tällä kertaa ilman armoa. Bussiin tuli hetken päästä viiden hengen seurue, kolme miestä ja kaksi naista, jotka hoilasivat keuhkojensa pohjasta jotakin vanhaa kansanlaulua. Tyttöni meni tuskasta täysin lukkoon, eikä edes sanonut mitään, tunnen vain hänet tarpeeksi hyvin. Menin seurueen luokse ja sanoin kohteliaasti että tytölläni on vaikea migreeni joten voisivatko lopettaa laulamisen. Porukan jonkinlainen pää sanoi että "ei lopeteta, suksi vittuun". Osaan halutessani olla yllättävän vakuuttava, ja kun oikein vakuutan ihmisille asioita, yleensä he vakuuttuvat, ja tälläkin kertaa kävi niin että tämäkin porukka vakuuttui siitä että kannattaa lopettaa laulaminen... Tämä pääöykkäri yritti kyllä vielä lesoilla jotakin mutta kun huomasi ettei saanutkaan enää tukea kavereiltaan jotka selvästikin kokivat olonsa jotenkin vaikeaksi, tukki hänkin kitansa. Hän antoi olettaa että kun jäädään pois bussista, tapahtuu jotakin. No, jäimme pois, minä seisoin ja odotin, ja jotain tapahtuikin: porukka käveli pois. Miten se meneekään, "tyhjiä tynnyreitä pitäisi kumistaa enemmän"... Grrr. No, eiköhän henkinen tappio oman tyttöystävän silmien edessäkin ollut otukselle ihan mukavan kirvelevä opetus.
Kaiken kaikkiaan ilta oli hieno ja stimulaattori sai Iiriksen kohtauksenkin kuriin kun päästiin kotiin. Kyllä kunnon bändiä kannattaa lähteä katsomaan vaikka hiukan kalansyöttikunnossakin! \m/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti