Vastavoima

Olen viime aikoina lueskellut erilaisia blogeja joiden teemana on pitäjän pitkäaikainen sairaus tai jonkinlainen raskaasti elämään vaikuttava dysfunktio.

 Tällaiset blogit antavat hyvinkin syväluotaavan kuvan tavallisista ihmisistä, joilla päällepäin ovat asiat aikalailla kuten meillä kaikilla, mutta ei kuitenkaan sitten.

 Huomasin tuossa jokin aika sitten että nämä ihmiset saavat minut tuntemaan kaameata syyllisyyttä siitä, kuinka helppoa oma elämäni on. Tottakai se on "tyhmää", enhän minä ole kehoani valinnut aivan kuten eivät hekään ole, enkä tarkoita että velloisin jossain pahassaolossa siitä kun minulla ei ole kurjaa vaikka jollakulla toisella on. Eihän se niin tietenkään mene eikä kuulukaan mennä.

 Sen sijaan aloin miettiä sitä, miten aiemmin olen kirjoitellut elämän tarkoituksesta ateistin näkökulmasta ja miten se vain vahvistaa omaa uskoani siihen. Koska se kuinka lemmon epäreilusti elämä jakaa kortteja, oli pelaaja kuinka rehti tai niljake hyvänsä, pistää oikeasti välillä miettimään sitä että jos elämä on tarkoitettu elettäväksi ja siitä nauttimiseen, miten on mahdollista että toisille siihen annetaan enemmän mahdollisuuksia kuin toisille? Koska uskoi transsedenttiseen jumalaan tai ei, kyllähän kaiken tulisi olla jollain tasolla tasapainossa, luonnossa ja filosofiassa yhtälailla. Tasapaino on loppujen lopuksi matemaattinen tapahtuma ja jokaisella voimalla on vastavoima.

Niinpä minä tajusin että minulla on tehtävä tässä elämässä.

 Minun tulee olla vastavoima.

Olen hyväkuntoinen, terve, vahva, helkkarin pahansisuinen ja röyhkeä yksilö joka kykenee vaikuttamaan erilaisiin asioihin ympäristössään erilaisin tavoin. Joten minähän vaikutan.
 Joku fiksu on joskus sanonut että maailman suurin pahuus tapahtuu siinä, kun henkilö jolla on valta tai voima estää pahaa tapahtumasta, antaa sen silti tapahtua.
 Tällä argumentilla löydän motivaatiota esimerkiksi töissä. Mutta koska minulla riittää voimavaroja muuhunkin, minusta moraalinen velvollisuuteni on tuoda oma potentiaalini yleiseen hyötykäyttöön. Koska oma elämäni on loppujen lopuksi verrattain helppoa, kun alkaa katsomaan minkälaisissa tuskissa, kurjuudessa ja jatkuvassa vastoinkäymisessä toiset ihmiset joutuvat elämään joka ikinen päivä, tulee minun panostaa siihen että kevennän toisten ihmisten taakkaa siinä missä voin.

 Olen viime aikoina ollut turhan ankara esimerkiksi tyttöystävälleni, jonka vaikea sairaus tekee hänen elämästään, ihan vain tavallisesta arjestaan, paljon työläämpää kuin minun, minkä lisäksi hän kärsii helvetillisistä tuskista joita hän ei ole ansainnut (sen sijaan mieleen tulee useitakin ihmisjätteitä jotka ne hyvinkin ansaitsisivat, mutta niillä pyyhkii hyvin ja heidän ongelmansa ovat itseaiheutettuja). Päinvastoin, tyttöni on ehkä yksi kilteimmistä ja suurisydämisimmistä ihmisistä joita olen ikinä tuntenut. Joten minun on aika herätä, jälleen kerran.

 Olen ollut eräänlainen vastavoima koko elämäni, mutta turhan usein olen ollut sitä silloin kun se on sattunut sopimaan tai siltä on tuntunut. Nyt ymmärrän, että minun tulee olla sitä aina ja jatkuvasti. Ei siksi koska se tuntuu oikealta vaan siksi koska minä VOIN. Pahuutta maailmassa on ihan tarpeeksi, jo luonnollisen pahuuden (ks. Wikipedia, "natural evil") jyllätessä siinä olisi jo itsessään tarpeeksi ilman että itsekkäät, piittaamattomat ihmiset lisäävät sitä, koska he VOIVAT. Mutta luonnollista hyvyyttä ei ole olemassakaan. Niinpä sitä on luotava, ja se jää sellaisten ihmisten käsiin joilla on mahdollisuus siihen. Vastavoimaan. Koska muuten maailmassa ei ole tasapainoa.