Uusi mahdollisuus

Uskotteko uuteen mahdollisuuteen?

Minulle tapahtui jotakin aika mielenkiintoista tässä jokunen tovi sitten. Luokseni tuli töissä henkilö jonka olin ottanut kiinni noin kuusi vuotta aiemmin.
Hän oli silloin pelkkä teini, muistaakseni 15-vuotias, mutta hän yritti anastaa suurehkon määrän tavaraa.

Siihen aikaan vielä jos henkilöllä oli kunnolliset henkkarit saatoin vain ottaa kiinnijääneen tiedot, kirjoittaa anastusilmoituksen ja päästää henkilön sitten jatkamaan matkaansa (näinollen varsinaista kiinniottoa ei tarvinnut suorittaa). Anastusilmoitukset menivät sitten poliisille minkä jälkeen henkilö saisi ikävää postia oikeustalolta myöhemmin.
No, kirjoitin paperin ja päästin henkilön menemään. Samana iltapäivänä henkilön isä tuli käymään paikassa jota silloin vartioin ja kertoi minulle että kyseisen nuoren ihmisen elämä on pahasti pielessä, kotona on paljon vaikeuksia ja tämä kulkee väärissä porukoissa jne. mitä nyt tyypillisesti sopii kuvaan. Isä aneli minulta armoa, etten lähettäisi anaria eteenpäin poliisille koska merkintä poliisin kirjoissa olisi todennäköisesti viimeinen niitti nuoren elämässä. Ja niin vakuuttava ja asiallinen hän oli että hellyin ja revin paperin, tehden samalla selväksi että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun tähän suostuisin, mutta annettakoon sitten uusi mahdollisuus.

Lähes tarkalleen vuotta myöhemmin sama henkilö jäi kiinni lähes tarkalleen samanlaisesta rikoksesta. Tein välittömästi paperit ja pidin henkilökohtaisesti huolta siitä että ilmoitus varmasti päätyisi poliisille. Voitte uskoa että vanhaa idealistia otti päähän.

Vuodet vierivät ja näin (ja näen) töissäni jos jonkunlaista tekijää ja menijää, todella säälittävistä otuksista sellaisiin jotka voisin melkein teloittaa vaikka itse. Kyynisyys ja skeptisyys kasvavat näitä töitä tehdessä eksponentiaalisesti. On hellyttävännäköistä 80-vuotiasta mummelia joka varastaa joka kerta kaupassa käydessään ja kiinniotettaessa käyttäytyy sikamaisesti, on nuoria naisia jotka pillahtavat itkuun kun jäävät kiinni ja rukoilevat armoa vain tehdäkseen saman tempun heti seuraavana päivänä uudestaan, on jätkiä jotka käyvät vartijan päälle joka kerta kiinniotettaessa ja sitten kun odottelevat käsiraudoissa poliisia pyytelevät kovasti anteeksi ja ihmettelevät omaa käytöstään että mikä heihin nyt meni kun eiväthän he ole tällaisia oikeasti... Olen urallani ottanut satoja ja taas satoja ihmisiä kiinni ja nakannut pihalle reuhomasta jo toista tuhatta. Yritä siinä sitten pitää kiinni uskosta ihmiseen tai edes ihmisyyteen.

No. Olen tottakai nähnyt tätä yllämainitua henkilöä vuosien mittaan milloin missäkin liikkeessä, seurannut työn puolesta hänen toimintaansa hänen tietämättään aina kun kohdalle on osunut, rutiininomaisesti kuten ketä tahansa muutakin jonka olen ottanut kiinni ja laittanut poliisin matkaan. Välillä kameroilla jos liikkeellä sellaiset on, välillä muuten. Ja näitä kahta tapausta lukuunottamatta en ole koskaan nähnyt hänen tekevän mitään pahaa. Yksikään kollegoistani ei ole reagoinut häneen tämän osuessa kohdalle eikä kukaan heistä ole ikinä sanonut olleensa työn puolesta tämän kanssa tekemisissä kaikkien näiden vuosien aikana.

Nyt, henkilö tuli luokseni nähdessään minut valvomassa ympäristöä eräässä liikkeessä ja kysyi muistanko hänet. Totesin että toki muistan. Hän pyysi minut sivummalle keskustelemaan.
Hän kertoi että on sen kohtalokkaan jälkimmäisen kiinnijäämisen jälkeen ollut täysin lainkuuliainen, ja että aina kun hän on nähnyt minut hän on muistanut sen vuosien takaisen tilanteen ja on miettinyt muistanko häntä ja jos muistan, mitä mahdan hänestä ajatella, mikä ahdistaa häntä joka kerran. Tässä vaiheessa hän pillahti itkuun ja kesti hetken ennenkuin sain hänet rauhoitettua. Sitten hän kertoi että itseasiassa hänen isänsä oli ihmishirviö joka tuhosi hänen ja loppuperheen elämää järjestelmällisesti ja että kyseinen mies on nyt vankilassa (en epäile, sen oloinen äijä oli kyseessä että nykyinen ammattinenäni kiinnostuisi hänestä heti kun reviirilleni osuisi). Henkilö jatkoi kertoen että hän on saamassa työpaikan keskustassa, aivan meikäläisen työalueen sydämestä ja häntä pelottaa ajatus siitä miten suhtaudun kun alan näkemään häntä jatkuvasti. Hän oli avautunut tutulle poliisille joka kehotti häntä tulemaan reilusti juttelemaan kanssani ja näin hän teki.

Missä vaiheessa "leima otsassa" kuluu pois? Missä vaiheessa voin olettaa että ihminen on oppinut teoistaan jotakin?

Minulla on tavallaan neljä listaa päässäni ihmisistä. Musta lista, tummanharmaa lista, harmaa lista ja valkoinen lista (viimeiseen ei pääse kuin lähipiirini). Tämä nuori on toki edelleen harmaalla listallani ja vaikka en sitä hänelle kertonutkaan, seuraan häntä nyt kahta tarkemmin vaikka sanoin tekeväni juuri päinvastoin. Koska en voi tietää. Koska hän on uusinut rikoksen. Ja silti... Se pieni, Asterixin kylää muistuttava osa minusta nostaa pikkuruista idealistista päätään kyynisyyden vuorten keskeltä ja huutaa toivoa.

Mutta mihin asti yhdestä (tai parista) töppäyksestä tulee maksaa hintaa?

Työssäni törmään myös henkilöihin jotka ryyppäävät ja rällästävät, käyttävät kamaa, varastelevat, tappelevat, vandalisoivat ja tekevät ylipäätään ympäristönsä olon tukalaksi uudestaan ja uudestaan. Ja silloin tällöin jotkut heistä ryhdistäytyvät. Hämmästyn välillä kun joku aiemmin pahoillakin teillä ollut yksilö tulee paiskaamaan kättä, kehuskelee olevansa kolmatta kuukautta juomatta/huumeitta ja tajuan että tosiaan, eipä ole otusta näkynyt. Ja viikko menee ja törmään häneen jälleen tutuissa merkeissä. Eräs entinen kollegani kutsuu näitä henkilöitä nimityksellä Menetetyt. Vaikka saisivat sata uutta mahdollisuutta, lopputulos on aina sama.

Tähän on helppo tokaista että tokihan sitä nyt on selvä ero parikymppisten ja taparikollisten välillä. Mutta entä jos se taparikollinen onkin vasta parikymppinen? Ja taparikollisetkin ovat joskus olleet nuoria. Eikä tilaisuus tee kaikista varkaita.

Ääriesimerkit sikseen. Ihmiselle kuuluu mielestäni antaa uusi mahdollisuus. Kysymys kuuluukin että kuinka monta?