Törmäsin kahdesti keskusteluun kohtalosta lyhyen ajan sisään ja jäin pohdiskelemaan asiaa. Itse olen aina sanonut etten usko kohtaloon vaan että jokainen on oman kohtalonsa herra. Mutta eikö silloinkin ole sitten kuitenkin kyse kohtalosta? Jossain muodossa?
En nyt lähde vääntämään sanan etymologiaa koska sen yleisimmät käytöt puheessa viittaavat kuolemaan tai ikäviin jälkiseuraamuksiin. Keskityn ennemmin aiheen filosofiseen kontekstiin, koska se on se joka minua hämmentää.
Muinaisessa Kreikassa Kohtalo oli jumaliakin suurempi voima, joka vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. En ole koskaan saanut selvitettyä onko tämä kyseinen Kohtalo tiedostava olento vaiko enemmänkin jonkinlainen kausaalinen energia tms. ilman omaa kykyä päättää asioista (kreikkalaisten jumalat eivät olleet kaikkivoipia vaan joutuivat alistumaan luonnonvoimille kuten kuolevaisetkin), mutta se on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä miten ihmisillä on ollut fatalistinen elämänkatsomus jo ammoisista ajoista, riippumatta mihin he muuten uskovat, olivat he sitten ateisteja tai eivät. Kristityt ym. tietysti kokevat että Jumala = Kohtalo, mutta se ei loppujen lopuksi muuta konseptin luonnetta koska lopputulos on silti sama, näki kohtalon (tai Kohtalon) sitten "elävänä" olentona tai ei. Fatalistisen käsityksen mukaan kaikki mikä tapahtuu on jo alunperin määrätty tapahtuvaksi. Varsinkin japanilaisessa kulttuurissa on voimakas deterministinen sävy ja sieltä päin tuleekin sanonta "kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu".
Hugo Prattin piirtämä fiktiivinen seikkailija ja merikapteeni Corto Maltese, joka "eli" 1800-1900-lukujen taitteessa eli hyvin transsedenttisessa maailmassa joka vilisi kaikenlaisia filosofisia ja yliluonnollisia näkemyksiä ja kulttuurinosia, mutta kaiken tämän keskelläkin Corto ei pitänyt kohtalonviivasta kämmenessään, joten hän tarttui kääntöveitseen ja viilsi itselleen uuden, symboloiden sitä että hän oli oman kohtalonsa herra. Tämä näkemys osuu aika yksi yhteen oman tähänastisen näkemykseni kanssa siitä että kohtalo on hölynpölyä. Vai onko?
En missään tapauksessa suostu uskomaan että jokin korkeampi, ajatteleva voima olisi määrännyt etukäteen elämäni kurssin ja päätepisteen tai määräisi sitä edes päivä kerrallaan.
Mutta jos on koko elämänsä valmistautunut jotakin tiettyä tapahtumaa tai tarkoitusta varten tai toimii tietyn koodin mukaan, eikö se ole silloin henkilön kohtalo? Ja mikä saa yksilön päättämään että juuri jokin tietty yksi asia tai tapahtuma on juuri häntä varten?
Jokin vetää tietynlaisia ihmisiä tekemään tietynlaisia asioita. Tämä taas määräytyy heidän oman henkilönsä ja luonteidensa mukaan. Se minkälainen ihmisestä tulee on yhdistelmä hänen omaa DNA:taan, ympäristön vaikutusta ja omaa tahtoa. Erilaiset ihmiset ottavat samanlaisessa ympäristössä erilaiset impulssit vastaan ja muokkaavat oma persoonaansa eri tavoin vaikuttaen näin suoraan siihen minkälaisia heistä tulee ja tätä kautta mitä heidän elämästään tulee. Mutta mikä tekee ihmisen omasta tahdosta sellaisen kuin se on? DNA. Ellei sitten usko sieluun, mihin minulla on suuria vaikeuksia uskoa. Sen sijaan luonteenpiirteet ovat usein todistetusti periytyviä = DNA. Minussa asuu isäni raivo ja äitini harkitsevuus. Yhdistelmänä nämä kaksi tekevät minusta sen erikoisen hybridin mikä olen, ja se tottakai vaikuttaa siihen miten toimin ja näinollen vaikuttaa kohtalooni. Nuorempana en uskonut että näen kolmattakymmenettä syntymäpäivääni. Sitten tapasin henkilön joka näytti minulle toisenlaisia vaihtoehtoja elämään, mikä herätti harkitsevan osan minussa ja muokkasi minua. Suurin osa tämän kyseisen ihmisen näkemyksistä ovat nykyään ristiriidassa omiini, muta joka tapauksessa, otin vaikutteita ympäristöstäni ja kohtaloni muuttui. Omasta tahdostani.
Kohtalo on siis olemassa. Se on monimutkainen matemaattis-kemiallinen kaava, joka muuttaa muotoaan lineaarisesti. Ja kyllä, me voimme vaikuttaa siihen. Mutta kohtalo on olemassa. Halusin sitä tai en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti