Deus mortuus est

Keskustelin keväällä uskovaisen henkilön kanssa. Hän kysyi minulta, miten ihmeessä voin uskoa että jumalaa ei ole, kun katson kaikkea mitä maailmassa on. Hän tarkoitti asiaa positiivisessa mielessä, viitaten ns. luonnon ihmeisiin.

Ihmishirviöt, joita näen työssäni, tekevät mitä tahtovat, ottavat mitä tahtovat, satuttavat ketä tahtovat, ja silloin tällöin valtio lähettää heidät siitä hyvästä lepolomalle, jonne he menevät naureskellen ja jossa heillä on täysi ylläpito ja paljon kivaa tekemistä ilmaiseksi. Kunnes pääsevät taas jatkamaan puuhiaan, mitään oppimatta tai kokematta tulleensa rangaistuiksi teoistaan.
 Sen sijaan tyttöystäväni, joka on yksi kilteimmistä ja hyväntahtoisimmista ihmisistä joita olen ikinä tavannut, kärsii sairaudesta, joka vie hänet välillä sairaalaan tiputukseen ja pistää hänet kärsimään niin helvetillisistä tuskista, että hän saattaa itkeä päiväkausia ihan vain fyysisestä kivusta joka lamaannuttaa hänet täysin. Kivusta, jollaista et osaa edes kuvitella. Jonka näkeminen vierestä tekee pahaa jopa minulle, joka en juuri hetkahda mistään. Joka vie kirjaimellisesti puolet hänen pienestä elämästään ajallisesti ja toisen puolen käytöstä iso osa menee siihen että pitää varautua sekä ajallisesti että rahallisesti siihen kun se jälleen iskee.

En niinkään usko kuin tiedän, että jumalaa ei ole.

Omistettu teille jotka sen tiedätte teille kuuluvan.

Mustan kahvin blues

 "Sain tänään kolme kirjettä, joissa minua ylistettiin jumalaksi. Miksi en saa vuokraa maksetuksi?"

-Henry Rollins

Henry Rollins lienee monelle suhteellisen tuntematon nimi. Viisikymppinen jannu on kuitenkin ollut henkilökohtaisia sankareitani jo vuosia. 1980-luvulla Black Flag-punkbändissä nimensä tehnyt kaveri on sittemmin kunnostautunut laulajana, runoilijana, kirjailijana, kustantajana, toimittajana, näyttelijänä, radiopersoonana, spoken word-artistina ja aktivistina erilaisissa seksuaalisen suuntautumisen vapauden, sodanvastaisen ja kehitysavun eteenpäin viemisen järjestöissä ja operaatioissa. Rollins on myös tunnettu radikaaleista puheistaan ja otteistaan.

 Rollins alkoi kirjoittaa Mustan kahvin bluesia jo 1980-luvun lopulla, ja se julkaistiin Jenkkilässä jo yli 20 vuotta sitten. Suomeksi teos tuli vasta muutama vuosi takaperin.

Kirjan 150 sivua tuovat esiin miehen joka kykenee siihen mihin moni ei kykene ikinä, eli olemaan rehellinen itselleen. Miehen näkemykset maailmasta ovat kylmiä, tahallisen introvertteja ja inhorealistisia. Sivulla 94 naurahdin ääneen, kun mies kommentoi "Jos en ole varovainen, luisun kyynisyyteen". Naurahdin siksi että olin juuri lukenut 93 sivua aivan jäätävää kyynisyyttä. Mutta kaiken paskan keskelläkin Rollins pysyy rehellisenä itselleen. Hän vain kokee asiat omalla, nihilistisellä tavallaan.

 Rollins on aito taiteilija. Hän on ahdistunut ja ylikyyninen, eikä piittaa tippaakaan mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Kirja alkaa "124:llä maailmalla" joissa hän kertoo enemmän tai vähemmän fiktiivisiä tarinoita, ihmiskohtaloita jotka ovat kaikki erilaisia ja kaikki samanlaisia. Hän toistaa samaa kylmää teemaa ja sitä kuinka tyhjää elämä loppujen lopuksi on. Toisto alkaa puuduttaa jossain vaiheessa ja liika negatiivinen diipadaapa alkaakin jossain vaiheessa viedä terää muuten hyvin kirjoitetulta tekstiltä. Mutta pointti tulee selväksi. Ehkä vähän turhankin osoittelevasti mutta joka tapauksessa. Jokaisella meistä on ristimme ja kukaan ei selviä elämästä ilman omaa mustaa nurkkaansa.
 Löydän Rollinsin teksteistä paljon itseäni, joskin hänen tapansa tuoda asiat esille on kovin yksipuolinen. Hän on kaltaiseni hölmö, joka kävelee koko ajan tiedostamisen reunalla aidon hulluuden ojennellessa harmaita, nahkeita sormiaan häntä kohti ja nykiessä häntä, mutta hän ei oikeasti uskalla päästää irti koska hän on yhä matkalla, etsimässä sitä perimmäistä totuutta jota jokainen turhautunut ateisti etsii, ja toivoo yhä löytävänsä sen, muttei tietenkään löydä, ja jossain hänen takaraivossaan hänen korteksiaan nakertaa se sama peikko, joka minullakin: "Entä jos ei kuitenkaan?"

"Ihmiset saavat minut tuntemaan oloni yksinäiseksi."

-Henry Rollins

 Rollins jatkaa kirjaansa päiväkirjamerkinnöillä keikkarundilta ympäri maailmaa ja tekstistä käy ilmi aidon misantroopin hetkittäin ylimielinen, sairaalloinen yksinäisyys, jota mies käyttää kuin paksua takkia syksyn myrskyissä. Hän purkaa yllä mainitun turhautumisensa taiteelliseen kyynisyyteen, yrittää oksentaa maailman päälle jotain mitä hän ei ole koskaan niellyt mutta joka kuitenkin kalvaa hänen sisuksiaan. Hän on maailmantuskan soturi, joka Don Quijotesta poiketen tietää ettei voi voittaa tuulimyllyjä. Silti hän jatkaa taistelua. Koska muutakaan ei ole.

"Ilman liikettä, painetta ja yhteenottoja elämä on pelkkä häpeäpilkku"

-Henry Rollins

Mustan kahvin bluesin vahvuus on myös samalla sen heikkous. Rollins kokee maailman sysimustana paikkana jossa ainoan lohdun ja ilon tuovat hetkelliset, yksittäiset asiat ja tapahtumat, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa mutta jotka täytyy hankkia ja ansaita. Tottakai elämän hyvät asiat ovatkin ponnistelemisen arvoisia mutta toisaalta maailmassa on kauneutta jota mies ei suostu näkemään.
 Mustan kahvin blues on trilogian ensimmäinen osa. Ehkäpä valo tunnelin päässä löytyy niistä myöhemmistä, suomentamattomista osista. Ja ehkäpä se ei ole vain lähestyvän junan etulyhty.

"Tiedän vihan olevan hyvä asia, koska olen nähnyt, etteivät monet ihmiset tiedä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. He eivät ymmärrä, millainen voimanlähde se voi olla. Kun viha nostaa heissä päätään, he törmäävät täydellä vauhdilla muukalaiseen, joka heidän sisällään asuu. He eivät tunne itseään, ja se romahduttaa heidät silloin kun he tarvisisivat itseään eniten. Heillä ei ole omaa itseä, johon voisivat tukeutua. Heillä oli liian kiire näyttää hyvältä jonkun muun silmissä." -Henry Rollins

Uni viime yöltä

Tulen alas vuorenrinnettä kiertäen longboardilla. Perässäni rynnii alati kasvava lauma zombeja, joita putkahtelee tien vierustoilla olevista taloista koko ajan lisää. En saa kasvatettua etäisyyttä zombeihin koska aina kun alan potkimaan lisää vauhtia, mäki loivenee. Kuitenkin välillä mäki jyrkkenee hetkittäin ja vauhti pysyy sellaisena etteivät zombiet saa minua kiinni. Uni jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Veikkaan että rullasin sitä helkkarin vuorta alas puolet yöstäni... o_O

Iik! Leijona! :D

Omistettu Eliakselle :)

50 000 sivunkatselua!

...itseasiassa aika paljon yli, mutta halusin odottaa että lukema oli varmasti tuo esim. vampirestatin kaltaisten roskasivustojen (joista viimein pääsin eroon tovi takaperin) aiheuttamasta "kulunvalvontastaticista" huolimatta. Mutta siis vau, 50 000! Random blogille jolla on random sisältö tuo on uskoakseni varsin hieno tulos. Kiitoksia tästä. Jatkoa seuraa. You rock! :)

Teknisiä ongelmia

Kuulin parilta ystävältäni että blogin uusi kuosi ei toimi kaikilla näytöillä kuten sen pitäisi. Katson asiaa alkuviikosta kun minulla on aikaa.

On päiviä, kun haluan nähdä.

On päiviä, kun haluan nähdä maailman.

On päiviä, kun haluan nähdä maailman palavan.

Palanen iki-ihanaa 80-lukua

...ja yhtä parhaista Bondeista ikinä. :)
Omistettu Jarille, piruuttaski jossei muuten. ;)

Om

Kaveri teki, vasempaan kyynärtaipeeseen. Teki aika gutaa. ;)

Dancing in the Streets

Omistettu Laura A:lle

Ehkä siistein jätkä ikinä! :D

Nokkahuilu yössä

Huoh. Joskus minusta tuntuu että tällaista voi tapahtua vain minulle.

Kello on kaksi aamuyöstä enkä enää saa unta. Kirjoitanpa siis tapahtuneen tuoreeltaan tänne.
 Heräsin terävään rikkoutuvan lasin ääneen. Ponnahdin pystyyn sängyltämme, käytin noin sekunnin siihen että vilkaisin ympäristöni ja totesin ainoaksi järkeväksi aseekseni tyttöystäväni nokkahuilun, joka lojui vieressäni hänen instrumenttinurkkauksensa päällimmäisenä. Nappasin sen käteeni kuin patukan ja otettuani koulutuksen mukaisen otteen siitä, lähdin hiljaa hiipien tutkimaan räsähdyksen syytä. Vilkaisu ja nopea, äänetön siirtyminen eteiskäytävään ja sen tyhjäksi toteaminen. Äänetön siirtyminen risteykseen joka johtaa olohuoneeseen, keittiöön ja kylpyhuoneeseen. Tästä jo näin olohuoneen ja totesin ikkunan ehjäksi. Äänettömän keittiön tarkastuksen jälkeen löin valot kylppäriin ja totesin kissan nostavan unisena päätään saunan lauteilta.
 Unta. Se kirottu helähdys oli ollut unta, mutta niin terävänä se oli tullut tajuntaani että olin vakuuttunut että se oli totta.
  Teillä ei ole aavistusta kuinka typeräksi itseni tunsin... Mietin itseäni hiipimässä kalsareisillani ympäri tyhjää kämppää nokkahuilu valmiina, tyttöystävän vetäessä rauhassa sikeitä makkarissa... (o_O)~*

Nyt ei enää uni tule. Taidanpa katsoa elokuvan. Mikähän olisi hyvä tähän väliin... Ehkäpä Richard Mooren Hiljainen Huilu...

Tyhjentävä vastaus

Minulta on parin viikon sisään kysytty kahdesti että miksi en halua olla täällä, miksi puhun jatkuvasti siitä että haluan pois täältä.

No siksi koska

 No, se tuli varmaan aika selväksi sitten. Ei tarvi enää kysellä. :)

Soturin raskas tie

Ne teistä jotka tuntevat minut vähän pidemmältä ajalta tietävät että ainoa filosofia jota todella pyrin seuraamaan on Soturin Tie. Huh... Tätä ei varmaan kukaan jaksa lukea. :)

Soturin tietä ei kukaan ole tietääkseni määrittänyt niin tarkasti ja sidotusti kuin esimerkiksi Bushido, Samurain Tie, on määritetty. Hagakuren kaltaisia ikiaikaisia ja uusia oppeja ja oppaita löytyy, vaikka Samurai käsitteenä onkin jo vanhentunut (Vai onko? Japani on täynnä Ronineja yhä tänä päivänä). Ylipäätään Samurain Tie mielletään useasti samaksi asiaksi kuin Soturin Tie, mutta se ei pidä paikkaansa.
 Monilla kulttuureilla on ollut läpi historian monenlaisia erilaisia soturikultteja ja -kasteja, ja ne ovat vaikuttaneet suoraan henkilön asemaan yhteiskunnassaan. Näillä ei yleensä ollut joko mitään tai juurikaan mitään tekemistä paikallisen uskonnon kanssa. Monissa primitiivisemmissa kulttuureissa poikien piti käydä läpi initiaatiorituaali, joka sisälsi yleensä enemmän tai vähemmän kivuliaita riittejä, joiden jälkeen hänestä tuli mies/soturi/metsästäjä, tai hän voi valita mihin noista kuului. Rituaalin saattoi usein myös jättää tekemättä, mikä tietysti vaikutti koko loppuelämään, kuten minkä verran sai pitää omaisuutta ja vaimoja, saiko mennä naimisiin ylipäätään jne... Osassa päin maailmaa tätä tapahtuu yhä.

Nykyaikainen Soturin Tie ei ole yksiselitteinen tai kulje tiettyjen parametrien mukaan, johtuen juurikin siitä kuinka monikansallinen ja variaatiorikas se on. Se ei ole kerho mihin voi liittyä, tai filosofia mistä olisi jokin tietty opaskirja joka kertoisi miten sitä tulisi noudattaa jo pelkästään siksikin että monissa eri kulttuureissa kunnialla tarkoitetaan eri asioita.

Olkoon se sitten Bushido, Youxia, Glaine ár gcroí, Fa'aaloalo tai millä tahansa kielellä tai kulttuurisidoksella, loppujen lopuksi koodisto on kuitenkin suht sama. Kunnia (sanan vanhassa merkityksessä, nykyään kyseistä sanaa raiskataan jatkuvasti länsimaissa ja Lähi-Idässä), rohkeus, nöyryys, introspektiot, mielenhallinta ja omien kykyjen käyttäminen yleisesti hyödyllisiin asioihin, myös väkivaltageenin hyväksyminen omassa itsessä ja sen hiominen rakentavaan toimintaan ovat tyypillisiä Soturin Tien viittoja.

Länsimaissa on viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana syntynyt monenlaisia soturikäsitteitä, ja selkeästi suurin osa niistä nojaa fyysisyyteen ja erityisesti itsepuolustukseen ja kamppailulajeihin.
 Todellinen Soturin Tie kuitenkin katsoo elämää ja maailmaa kokonaisuutena, ja siihen liittyy paljon muutakin kuin konflikti. Soturin vaikein vastus on aina ja ikuisesti hän itse. Erle Montaigue, australialainen Tai Chi-mestari, kirjoitti hienon kuvauksen Soturin Tiestä. Se löytyy kiinnostuneille hänen poikansa ylläpitämiltä Tai Chi-sivuilta.

Kuka tahansa voi seurata Soturin Tietä. Se ei vaadi Dwayne Johnsonin kroppaa tai Jet Lin liikkeitä, riittää että pää ja sydän toimivat. Henkilökohtaisesti tunnen Turussa itseni lisäksi vain yhden henkilön joka seuraa Soturin Tietä, ja hänen tyylinsä eroaa selkeästi omastani. Ei parempana tai huonompana kuin minun, vain erilaisena. Sitä voi opettaa, mutta yksi sen vahvuuksista on se, että jokainen löytää oman tapansa harjoittaa sitä.

Itselläni henkilökohtaisesti tämänhetkisellä Tielläni pääpaino opiskelussa keskittyy nöyryyden etsimiseen. Ennenkuin lähdin reissulleni planeetan toiselle puolelle, sen puute oli yksi suurimmista heikkouksistani. Näin ja koin asioita ja tapasin ihmisiä joiden kautta opin sitä paljon, välillä suunnattomalla tuskalla. Ja silti sen puute on edelleen yksi suurimmista heikkouksistani. Opiskelu siis jatkuu.

Törmäsin Soturin Tiehen vuosia sitten kaverin innostamana. Aluksi se oli vain nuoren miehen huumaa menneistä urotöistä taistelukentällä ja jännittävien, kauan sitten kuolleiden henkilöiden kirjoitusten ahmimista. Clausewitz, Sun Tzu, Musashi, Machiavelli, Caesar...

Filosofiseen, spiritualistisempaan puoleen alkoi kiinnostusta tulla vasta paljon myöhemmin, kun varsinkin Sun Tzun tekstit alkoivat tuntua välillä lähes iljettäviltä ja Machiavellin näkemykset alkoivat oikeasti upota. On totta, että taistelut voitetaan aivoilla, ei sydämellä. Mutta kun käyttää liikaa pelkästään aivoja, saattaa huomata hukanneensa sydämensä.
 Niin minulle kävi.
 Eikä Soturin Tie ole taistelua. Se on toimimista sydämen mukaan, vaikka se tekisi kipeätä. Ja looginen mieli ei tee eroa sen kanssa, mikä on oikein ja väärin, vain sen, mikä toimii ja ei toimi.
  Tottakai siihen kuuluu myös väkivalta, sen hyväksyminen ja sen edes osittainen hallitseminen. Ja tähän päivään asti olen työssäni myös pitänyt siitä että siihen liittyy se että välillä on pientä vipinää, välillä vähän suurempaakin. Jos teille sanoo vartija (joka tekee "oikeita" vartijan töitä) tai poliisi, ettei pidä lainkaan työnsä vauhdikkaammasta puolesta, hän valehtelee, joko teille tai sitten sekä itselleen että teille. Turha selitellä. Minä olen aggressiivinen ihminen. Se ei tarkoita että olisin väkivaltainen. Samalla tavalla tuntee varmasti ainakin suurin osa Rusakoista. Ja Otus. ;)

Kuten myös tiedätte, taustallani on aika raju lapsuus ja lievästi sanottuna vauhdikas nuoruus ja nuori aikuisuus. Nuorempana selkäsauna hyvässä matsissa ei tuntunut pahalta ja tietyissä piireissä väkivallalta ei oikein olisi voinut välttyä vaikka olisi halunnut. Siis JOS olisi halunnut. Kivusta tuli nopeasti kaveri. Kaikenlaisissa (hyvin sairaissakin) jengeissä tuli pyörittyä ja toista poskea ei ole tullut käännettyä ja turpiin antaminen ja saaminen kävivät minulle nuorina niin tutuiksi ja rutiininomaisiksi, että nykyinen uravalintani tuskin yllättää ketään. Kesti vielä pitkään Tien löydettyäni irrottautua kivun yksinkertaisesta maailmasta. Mutta Soturin Tie käskee löytämään oikeutuksen myös kivulle.

Minun on ollut äärimmäisen helppoa integroida filosofiani työhöni. Estän rikoksia ja väkivallantekoja, pelastan välillä isojakin "oikeushyviä". Mutta juuri tänään... En tiedä.
 Postista tuli kotiin ännännen kerran kutsu oikeudenkäyntiin (näitä tulee työn kautta), tällä kertaa asianomistajana, syynä laiton uhkaus (minut luvattiin tappaa varsin yksityiskohtaisesti kuvaillen). Yleensä en uhkauksista juuri piittaa, enkä oikeastaan tästäkään, mutta halusin pistää asian eteenpäin että nuo tietyn sarjan oliot tajuavat että mitä vain ei voi sanoa.
 Luin kirjelmän jossa oli minun lisäkseni yksitoista (!) asianomistajaa ja kaksi syytettyä. Luin syytekirjelmän läpi, kaikkea löytyi pahoinpitelyistä ryöstöihin. Maksettavaa molemmille kertyy tuhansia ja molemmille syyttäjä vaatii ehdotonta rangaistusta.

Mietin kahta syytettyä jotka tiedän molemmat erittäin hyvin, heidän suhdettaan yhteiskuntaan ja minuun, väkivallan, vihan ja henkisesti täysin tyhjän elämän itseään ruokkivaa noidankehää. Tiedän, että kun he pääsevät vapaiksi, he ovat hiukan enemmän pumpattuja, hiukan enemmän vihaisia ja hiukan enemmän peloissaan. Heidän elämänsä, joka koskettaa välillisesti myös minun elämääni, on tyhjää. Merkityksetöntä, päivä toisensa jälkeen samanlaista täysin offensiivista toimintaa jolla ei ole minkäänlaista funktiota tai päämäärää. Minun tämän hetkinen päätavoitteeni on nöyryyden etsintä. Millä, kertokaa minulle, voin olla nöyrä sellaisten henkilöiden edessä, joita en kykene sietämään, saati kunnioittamaan millään tasolla? Joka kerta kun halveksun heitä, näen itseni heidän yläpuolellaan. Tottakai, tulee mieleen? Niin. Ja siinä se on. Aukko omassa kantavassa filosofiassani.

Nyt hommani on löytää keino tilkitä se.

"Paranoia is total awareness."
-Robert Durant, Darkman 2:ssa

"Next thing you know, they'll take my thoughts away"

Omistettu Mikolle

No, niin, vastaus siihen mikä tämä on. Jarin grillaustikku alkoi hehkua, ja kun mies pyöritti sitä vinhaa vauhtia pilkkopimeässä, hän saattoi kirjoittaa sillä vaikka nimensä ilmaan. ;)