Keskustelin keväällä uskovaisen henkilön kanssa. Hän kysyi minulta, miten ihmeessä voin uskoa että jumalaa ei ole, kun katson kaikkea mitä maailmassa on. Hän tarkoitti asiaa positiivisessa mielessä, viitaten ns. luonnon ihmeisiin.
Ihmishirviöt, joita näen työssäni, tekevät mitä tahtovat, ottavat mitä tahtovat, satuttavat ketä tahtovat, ja silloin tällöin valtio lähettää heidät siitä hyvästä lepolomalle, jonne he menevät naureskellen ja jossa heillä on täysi ylläpito ja paljon kivaa tekemistä ilmaiseksi. Kunnes pääsevät taas jatkamaan puuhiaan, mitään oppimatta tai kokematta tulleensa rangaistuiksi teoistaan.
Sen sijaan tyttöystäväni, joka on yksi kilteimmistä ja hyväntahtoisimmista ihmisistä joita olen ikinä tavannut, kärsii sairaudesta, joka vie hänet välillä sairaalaan tiputukseen ja pistää hänet kärsimään niin helvetillisistä tuskista, että hän saattaa itkeä päiväkausia ihan vain fyysisestä kivusta joka lamaannuttaa hänet täysin. Kivusta, jollaista et osaa edes kuvitella. Jonka näkeminen vierestä tekee pahaa jopa minulle, joka en juuri hetkahda mistään. Joka vie kirjaimellisesti puolet hänen pienestä elämästään ajallisesti ja toisen puolen käytöstä iso osa menee siihen että pitää varautua sekä ajallisesti että rahallisesti siihen kun se jälleen iskee.
En niinkään usko kuin tiedän, että jumalaa ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti