Soturin raskas tie

Ne teistä jotka tuntevat minut vähän pidemmältä ajalta tietävät että ainoa filosofia jota todella pyrin seuraamaan on Soturin Tie. Huh... Tätä ei varmaan kukaan jaksa lukea. :)

Soturin tietä ei kukaan ole tietääkseni määrittänyt niin tarkasti ja sidotusti kuin esimerkiksi Bushido, Samurain Tie, on määritetty. Hagakuren kaltaisia ikiaikaisia ja uusia oppeja ja oppaita löytyy, vaikka Samurai käsitteenä onkin jo vanhentunut (Vai onko? Japani on täynnä Ronineja yhä tänä päivänä). Ylipäätään Samurain Tie mielletään useasti samaksi asiaksi kuin Soturin Tie, mutta se ei pidä paikkaansa.
 Monilla kulttuureilla on ollut läpi historian monenlaisia erilaisia soturikultteja ja -kasteja, ja ne ovat vaikuttaneet suoraan henkilön asemaan yhteiskunnassaan. Näillä ei yleensä ollut joko mitään tai juurikaan mitään tekemistä paikallisen uskonnon kanssa. Monissa primitiivisemmissa kulttuureissa poikien piti käydä läpi initiaatiorituaali, joka sisälsi yleensä enemmän tai vähemmän kivuliaita riittejä, joiden jälkeen hänestä tuli mies/soturi/metsästäjä, tai hän voi valita mihin noista kuului. Rituaalin saattoi usein myös jättää tekemättä, mikä tietysti vaikutti koko loppuelämään, kuten minkä verran sai pitää omaisuutta ja vaimoja, saiko mennä naimisiin ylipäätään jne... Osassa päin maailmaa tätä tapahtuu yhä.

Nykyaikainen Soturin Tie ei ole yksiselitteinen tai kulje tiettyjen parametrien mukaan, johtuen juurikin siitä kuinka monikansallinen ja variaatiorikas se on. Se ei ole kerho mihin voi liittyä, tai filosofia mistä olisi jokin tietty opaskirja joka kertoisi miten sitä tulisi noudattaa jo pelkästään siksikin että monissa eri kulttuureissa kunnialla tarkoitetaan eri asioita.

Olkoon se sitten Bushido, Youxia, Glaine ár gcroí, Fa'aaloalo tai millä tahansa kielellä tai kulttuurisidoksella, loppujen lopuksi koodisto on kuitenkin suht sama. Kunnia (sanan vanhassa merkityksessä, nykyään kyseistä sanaa raiskataan jatkuvasti länsimaissa ja Lähi-Idässä), rohkeus, nöyryys, introspektiot, mielenhallinta ja omien kykyjen käyttäminen yleisesti hyödyllisiin asioihin, myös väkivaltageenin hyväksyminen omassa itsessä ja sen hiominen rakentavaan toimintaan ovat tyypillisiä Soturin Tien viittoja.

Länsimaissa on viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana syntynyt monenlaisia soturikäsitteitä, ja selkeästi suurin osa niistä nojaa fyysisyyteen ja erityisesti itsepuolustukseen ja kamppailulajeihin.
 Todellinen Soturin Tie kuitenkin katsoo elämää ja maailmaa kokonaisuutena, ja siihen liittyy paljon muutakin kuin konflikti. Soturin vaikein vastus on aina ja ikuisesti hän itse. Erle Montaigue, australialainen Tai Chi-mestari, kirjoitti hienon kuvauksen Soturin Tiestä. Se löytyy kiinnostuneille hänen poikansa ylläpitämiltä Tai Chi-sivuilta.

Kuka tahansa voi seurata Soturin Tietä. Se ei vaadi Dwayne Johnsonin kroppaa tai Jet Lin liikkeitä, riittää että pää ja sydän toimivat. Henkilökohtaisesti tunnen Turussa itseni lisäksi vain yhden henkilön joka seuraa Soturin Tietä, ja hänen tyylinsä eroaa selkeästi omastani. Ei parempana tai huonompana kuin minun, vain erilaisena. Sitä voi opettaa, mutta yksi sen vahvuuksista on se, että jokainen löytää oman tapansa harjoittaa sitä.

Itselläni henkilökohtaisesti tämänhetkisellä Tielläni pääpaino opiskelussa keskittyy nöyryyden etsimiseen. Ennenkuin lähdin reissulleni planeetan toiselle puolelle, sen puute oli yksi suurimmista heikkouksistani. Näin ja koin asioita ja tapasin ihmisiä joiden kautta opin sitä paljon, välillä suunnattomalla tuskalla. Ja silti sen puute on edelleen yksi suurimmista heikkouksistani. Opiskelu siis jatkuu.

Törmäsin Soturin Tiehen vuosia sitten kaverin innostamana. Aluksi se oli vain nuoren miehen huumaa menneistä urotöistä taistelukentällä ja jännittävien, kauan sitten kuolleiden henkilöiden kirjoitusten ahmimista. Clausewitz, Sun Tzu, Musashi, Machiavelli, Caesar...

Filosofiseen, spiritualistisempaan puoleen alkoi kiinnostusta tulla vasta paljon myöhemmin, kun varsinkin Sun Tzun tekstit alkoivat tuntua välillä lähes iljettäviltä ja Machiavellin näkemykset alkoivat oikeasti upota. On totta, että taistelut voitetaan aivoilla, ei sydämellä. Mutta kun käyttää liikaa pelkästään aivoja, saattaa huomata hukanneensa sydämensä.
 Niin minulle kävi.
 Eikä Soturin Tie ole taistelua. Se on toimimista sydämen mukaan, vaikka se tekisi kipeätä. Ja looginen mieli ei tee eroa sen kanssa, mikä on oikein ja väärin, vain sen, mikä toimii ja ei toimi.
  Tottakai siihen kuuluu myös väkivalta, sen hyväksyminen ja sen edes osittainen hallitseminen. Ja tähän päivään asti olen työssäni myös pitänyt siitä että siihen liittyy se että välillä on pientä vipinää, välillä vähän suurempaakin. Jos teille sanoo vartija (joka tekee "oikeita" vartijan töitä) tai poliisi, ettei pidä lainkaan työnsä vauhdikkaammasta puolesta, hän valehtelee, joko teille tai sitten sekä itselleen että teille. Turha selitellä. Minä olen aggressiivinen ihminen. Se ei tarkoita että olisin väkivaltainen. Samalla tavalla tuntee varmasti ainakin suurin osa Rusakoista. Ja Otus. ;)

Kuten myös tiedätte, taustallani on aika raju lapsuus ja lievästi sanottuna vauhdikas nuoruus ja nuori aikuisuus. Nuorempana selkäsauna hyvässä matsissa ei tuntunut pahalta ja tietyissä piireissä väkivallalta ei oikein olisi voinut välttyä vaikka olisi halunnut. Siis JOS olisi halunnut. Kivusta tuli nopeasti kaveri. Kaikenlaisissa (hyvin sairaissakin) jengeissä tuli pyörittyä ja toista poskea ei ole tullut käännettyä ja turpiin antaminen ja saaminen kävivät minulle nuorina niin tutuiksi ja rutiininomaisiksi, että nykyinen uravalintani tuskin yllättää ketään. Kesti vielä pitkään Tien löydettyäni irrottautua kivun yksinkertaisesta maailmasta. Mutta Soturin Tie käskee löytämään oikeutuksen myös kivulle.

Minun on ollut äärimmäisen helppoa integroida filosofiani työhöni. Estän rikoksia ja väkivallantekoja, pelastan välillä isojakin "oikeushyviä". Mutta juuri tänään... En tiedä.
 Postista tuli kotiin ännännen kerran kutsu oikeudenkäyntiin (näitä tulee työn kautta), tällä kertaa asianomistajana, syynä laiton uhkaus (minut luvattiin tappaa varsin yksityiskohtaisesti kuvaillen). Yleensä en uhkauksista juuri piittaa, enkä oikeastaan tästäkään, mutta halusin pistää asian eteenpäin että nuo tietyn sarjan oliot tajuavat että mitä vain ei voi sanoa.
 Luin kirjelmän jossa oli minun lisäkseni yksitoista (!) asianomistajaa ja kaksi syytettyä. Luin syytekirjelmän läpi, kaikkea löytyi pahoinpitelyistä ryöstöihin. Maksettavaa molemmille kertyy tuhansia ja molemmille syyttäjä vaatii ehdotonta rangaistusta.

Mietin kahta syytettyä jotka tiedän molemmat erittäin hyvin, heidän suhdettaan yhteiskuntaan ja minuun, väkivallan, vihan ja henkisesti täysin tyhjän elämän itseään ruokkivaa noidankehää. Tiedän, että kun he pääsevät vapaiksi, he ovat hiukan enemmän pumpattuja, hiukan enemmän vihaisia ja hiukan enemmän peloissaan. Heidän elämänsä, joka koskettaa välillisesti myös minun elämääni, on tyhjää. Merkityksetöntä, päivä toisensa jälkeen samanlaista täysin offensiivista toimintaa jolla ei ole minkäänlaista funktiota tai päämäärää. Minun tämän hetkinen päätavoitteeni on nöyryyden etsintä. Millä, kertokaa minulle, voin olla nöyrä sellaisten henkilöiden edessä, joita en kykene sietämään, saati kunnioittamaan millään tasolla? Joka kerta kun halveksun heitä, näen itseni heidän yläpuolellaan. Tottakai, tulee mieleen? Niin. Ja siinä se on. Aukko omassa kantavassa filosofiassani.

Nyt hommani on löytää keino tilkitä se.