Vanha armeijakysymys. Kyllä kiristää. Vanne nimeltä Turku, kiinni ankkurissa nimeltä Suomi. Viime aikoina on tuntunut siltä että tämä kaupunki pitää minua kurkusta kiinni ja työntää naamaani maan sisään samaan aikaan kun maa itsessään haukottelee ja minä menen sisään imussa.
Tämä kirottu kaupunki on hauta.
Luultavasti osittain tähän negatiiviseen asenteeseen on syynä se että kun on KOKO ajan töissä ja nimenomaan minun alani töissä, näkee ihmisistä vain sen puolen joka on DNA:ssamme jäljellä siitä kun laskeuduimme puusta silloin joskus kun isä pampun nosti.
Olen miettinyt etten varmaan sittenkään hae oman alani hommia ainakaan heti sitten kun alan töitä etsiskellä, koska haluan välillä olla tekemisissä ihmisten kanssa vain positiivisessa mielessä.
Toinen syy kyllä on varmasti tämä perisuomalainen perisuomalaisuus, joka kukoistaa kuin päivänkakkara ojan pohjan asukissa. Olen usein ihmetellyt että kuinka niin moni asia josta itse olen kiinnostunut on täällä jumalan perseen alla homehtuvassa tuppukylässä täysin tuntematonta kamaa, miten asiat jotka ovat itsestäänselviä heti kun vaivautuu hyppäämään tanssipurkkiin ja loikkaa edes niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Ruotsi, kansainvälisyyttä ja suurempaa yleistä tiedostuneisuutta alkaa näkyä jo heti katukuvassa.
Juttelin juuri erään Espanjassa asuvan kaveripariskuntani kanssa ja he kertoivat asioista jotka tuntuivat niin luonnollisilta ja jotenkin itsestäänselviltä asioilta, mutta joita ei Suomessa näy oikeastaan lainkaan, kuten tietynlaisista katutaiteilijoista (enkä nyt puhu mistään kahden euron jonglööreistä). Kyllä taas pisti miettimään. Miten tuntuu siltä kuin Suomi olisi suppilon pohjalla, ja kaikki se mitä maailmasta löytyy joko päätyy tänne aivan marginaalijuttuina tai sitten ei lainkaan? Enkä tod puhu pelkästään katukuvasta...
No, Muhammed lähtee kohta vuoren luo ja aikoo vielä kiivetäkin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti