6: Katarsis

Kaikki se työ ja tuska... avioero, 18-tuntiset työpäivät, unettomuus, ylirasitus, tavaranmyyntirumba, matkavalmistelut, jatkuvat vastoinkäymiset ja niin moni muu asia...
Takana.

Monet aiemmat elämäntavat, vanhat filosofiat ja näkemykset, vanhat asenteet...
Takana.

Vanha elämä...
Takana!

Nyt, kun kaikki on melkein sanottu ja tehty, kun jäljellä on vain satunnaisia pikkujuttuja ja tehtäviä jotka kyllä hoituvat ja kun aikaa on vain muutama hassu päivä, huomaan istuvani yhä useammin yksin iltaisin, pohdiskelevani juttuja pimeässä huoneessa kun kämppiksen huoneesta kuuluu jo tasainen tuhina...
Mitä olen tekemässä? Mihin olen menemässä? Onko tämä hyvä juttu vai olenko tekemässä hirveätä virhettä? Ja vastaus, muodossa jos toisessa, on aina sama. On, tämä on todella hyvä juttu.
Olen vihdoin tyytyväinen siihen mihin elämäni on menossa.

Kun viimein oivalsin mitä minun on tehtävä ja tein sen raskaan päätöksen joka kaikkinensa johti tähän pisteeseen, moni muukin asia muuttui siitä eteenpäin matkan varrella. Henkisesti. Olo on kuin vastakuoriutuneella. (Liskolla, ei linnulla jos pitää viedä ajatus loppuun.)

Huomaan katselevani maailmaa hyvin erilaisin silmin nyt kuin mitä katselin vielä keväällä. Olen seesteisempi, uskon enemmän huomiseen. Hyväksyn ihmiset pikku virheineen paljon paremmin, annan anteeksi enemmän kuin olin olettanut voivan olevan mahdollista. Ellen olisi niin aggressiivinen ja hevari, sanoisin että jonkinlainen hippi minussa on herännyt. Kamalaa! :) Kuin sieluni olisi puhdistunut jollain sellaisella eksistentiaalisella tasolla jota ei voi kuin yrittää käsittää, näkemään sitä ei pysty lainkaan. Jokin vääristynyt, kauan sisuksiani myrkyttänyt hirveä asia on otettu pois minusta. Olo on kevyt, leijaileva. Miedosti kupliva ja tamminen. :D

Materia ei sido, käske tai kiehdo minua. Henkinen puoli nostaa koko ajan voimakkaammin päätään ja entinen keräilijäluonne on yhtäkkiä poissa. Kuin se olisi pyyhkiytynyt mielestäni. Karistettuani tarpeen tavaralle, askeettinen elämäntapa tuntuu imaisevan minut mukaansa, enkä ole tuntenut tällaista vapauden tunnetta varmastikaan ikinä. Tie on viimein auki, ja Tie on juuri se mitä etsin. Ei se mitä löytyy tien päästä. Tuntuu kuin mikään maassa ei kahlitsisi minua, kuin voisin viimein tehdä mitä haluan. Olen herännyt jonkinlaisesta horroksesta ja tajuan viimein mitä oikeasti haluan elämältäni. Tämä tuntuu niin oikealta, aidolta. Vain ystävien jääminen tänne on se musta reuna muuten hopeisessa pilvessä.

Kiitorata on edessäni, kohta lähden lentoon, ja silloin elän unelmaani. :)