Yksin, toimistolla. Kello on hiukan yli yksitoista. Viimeinen kerta kun tulen tänne, puran varusteet ja hoidan vuoronlopetusrutiinit. Päivä on ollut pitkä, en edes jaksa laskea montaako ihmistä olen halannut ja kättä puristanut. Nyt on haikea olo.
Istahdan hetken tuolille ja katselen ympärilleni. Pieniä yksityiskohtia, pikkutavaroita jotka kertovat tarinoita, hassuja kuvia. Todella, todella haikea olo.
Rusakot ovat olleet paras työporukka minkä olen ikinä kokenut. Ei, ei työporukka. Ystäväpiiri. Turun keskusta on yksi valtava elävä arkisto, johon mahtuu satoja tarinoita, ja hauskimmat, karmeimmat ja ikimuistoisimmat niistä olen jakanut näiden jätkien kanssa. Jos ikinä johonkin sopii kliseinen lause niin tähän, ja tässä se tulee: On ollut todellinen kunnia työskennellä kanssanne, herrat.
Mutta kaikki loppuu aikanaan, niinhän se menee. On aika lähteä etsimään uusia kokemuksia, uusia kasvoja ja uusia tarinoita. Mikä ei todellakaan tarkoita että ikinä kykenisin unohtamaan näitä vuosia. En ikinä.
City-2 kuittaa ja poistuu kohteelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti