Reissussa

Olen nyt ollut tien paalla kolme kuukautta, ja minun on pakko sanoa, etta ainakin minulle henkkoht reppureissaaminen on kylla ehdottomasti ainoa oikea tapa matkustaa. :)

Olen viime tekstista huolimatta todella tyytyvainen paatokseeni ottaa matkustustavakseni talla kertaa auton. Silla se mita matka maata pitkin antaa sinun nahda on jotain aivan muuta kuin mita kullattu, turisteille sokerihuurrettu mutta silti niin tympea Bali antoi olettaa Indonesian olevan. Kokemus oli opettava, seka hyvassa etta pahassa.

Matka alkoi erittain rennossa fiiliksessa, bussi oli viela enemman myohassa kuin lentokoneet, alan tottua tahan elaman"rytmiin" taalla. ;) Kukaan bussissa ei puhunut englantia joten huomasin etta minun kannattaa keskittya johonkin muuhun. Pistin siis napit paahan, erinomainen aussirockbandi Airbourne alkoi lyoda aivoihini tahtia ja katsoin kuinka tummat, eksoottiset maisemat avautuivat ikkunoista... Jattimaisia, viidakon peittamia vuoria joiden huiput katoavat pilvien sekaan. Valtavia riisipeltoja, laaksoja jotka ovat vaalean usvan peitossa, kaikkialle tunkeva kasvillisuus... Kuin suoraan jostakin tarinasta. Hmm. Minun tarinastani. :)

Ikava kylla tama kuva ei tee kylla yhtaan oikeutta talle nakymalle, kamerakannykka kutistaa kaiken vahankin kauempana olevan. Tulin kaupunkiin myohaan illalla, oli pimeata. Otin huoneen hotellin ylimmasta kerroksesta ja meinasin aamulla lentaa pepulleni nahtyani uskomattomat, unenomaiset vuoret kaupungin ylla. Mika tapa herata! :)

Ikava kylla minulla ei ole oikein kuvia laitettavaksi, samasta syysta miksi matka tanne oli niin vaarallinen. Kuskit ajoivat "kuin" jarkea vailla joten harvat kuvat onnistuivat. Yritan nyt kuitenkin laittaa jotakin tahankin tekstiin. Ikava kylla viime paivat ovat olleet minulle hiukan "kuvasokeita", en ole oikein osannut paattaa mista oikein ottaa kuvia... Kaikki on enemman tai vahemman eksoottista, mutta olen jo laittanut tuhat kuvaa viidakoista ja maisemista, ja kuten teksti tuo ilmi, en ole nahnyt mitaan kovin "valokuvauksellista". Sen lisaksi joudun lataamaan otetut kuvat nyt milloin millekin koneelle, mika vaatii sen etta luon sille ensin oman kansion (joissakin vanhemmissa koneissa tama nakyy olevan aika tuskaa) ja kun olen laittanut valitsemani kuvat, joudun taas tuhoamaan kansion, mika syo osaltaan nettiaikaa (=rahaa).



Johtuen taannoisista terroristi-iskuista, siirtyessamme lautalle viranomaiset tutkivat automme pommien ym. varalta, seikka johon tormasin kahdesti Balilla ollessani. Muutenkin turvallisuus tuntui olevan aika korkealla jostakin syysta. Kerran pysahdyimme tiesulkuun jossa poliisit pysayttivat jokaisen vahankin isomman auton. Kuskimme joutui tulemaan kaskysta ulos autosta ja tekemaan tarkan selonteon jostakin, nayttaen hurjan nipun erilaisia papereita. Hiukan huolestuin kun en tunne maan lakeja, koska jos minut olisi tarkastettu, hallustani olisi loydetty teraaseita. Mutta minua ei tarkastettu, katsottiin vain pahasti, ja mina tietysti valaytin hurmaavimman hymyni. ;)


Ai niin, mista tulikin mieleeni. Minua tuijotetaan. Ei, minua TUIJOTETAAN. En ole tulossa (enempaa) hulluksi vaan asia oli ja on niin selkea, etta paatin kysya eraalta tytolta asiasta. Han vahvisti etta kylla, minua katsotaan koska heidan mittapuullaan naytan oudolta, jossakin maarin jopa pelottavalta. Ihmiset taalla ovat n. 150-170cm lyhyita, joten olen kieltamatta paikallisella mittapuulla iso kaveri, pitkiin hiuksiin miehilla ei taalla juurikaan tormaa ja en ole nahnyt yhta ainutta henkiloa jolla olisi lavistyksia korvakorujen lisaksi... Olen tietoinen etta Indonesiassa on jonkin asteinen metalliskene mutta toistaiseksi en ole tormannyt mihinkaan edes aihetta hipovaan.
Mutta tatuoinnit (ainakin Balilla, tasta muslimiosasta Indonesiaa en viela tieda) ovatkin aivan toinen juttu. Balilla oli neliokilometrin sateella noin tusinan verran tatuointiliikkeita, ja balilaismiehet ovat todella raskaasti tatuoituja. En ole missaan saanut niin paljon kuulla kohteliaisuuksia kuvistani kuin siella sain, ja se tuntui kuuluvan asiaan. Heh.

Paikallinen poliisiasema eraassa pikkukylassa. :)

Osa tuijotuksesta matkan varrella johtui varmastikin myos siita etta kuljimme todellakin lapi Jaavan etela- ja kaakkoisosien, monien pikkukylien ja kaupunkien lapi, englantia ei puhuttu oikein missaan ja aika tarkalleen 24 tuntiin en nahnyt yhtakaan toista valkoihoista! Jossakin kohtaa tuumin itsekin etta nyt tassa hommassa alkaa olla oikeasti seikkailun makua. :)

Taallapain maailmaa voi pitaa hakaristipaitoja ilman etta kukaan olettaa etta olet natsi. :)

Opin matkallani tosiaan paljon, ja nain Indonesian kaikessa koruttomuudessaan. Tottakai maa on taynna patsaita ja eksotiikkaa, mutta luontoa lukuunottamatta en kylla itseasiassa kutsuisi tata maata kauniiksi. Kaupungit ovat rahjaisia, huonokuntoisia, jotkut huonokuntoisimmista kylista muistuttavat melkein alkuasukaskylia, uutta rakennetaan suoraan vanhan paalle ja se koyhyys... Voi hyvanen aika.
Meidan kotoiset pultsarimme eivat tieda toimeentulon rajamailla olemisesta yhtaan mitaan. Taalla nama ihmiset (huom. viittaan nyt nimenomaan kurjimpaan kansanosaan) ovat oikeasti samannakoisia, heidan vaatteensa ovat samanvarisia koska ainoat jotka he omistavat ovat heidan paallaan. Heilla ei ole sosiaaliturvaa, ei perhetta, ei kotia, ei kirjaimellisesti mitaan. Mietiskelin tuossa aiemmin sita etta onko nailla ihmisilla unelmia. No, Balilla ihmiset ovat sentaan enimmakseen inhimillisia. Nama joita nyt olen nahnyt ovat zombeja. Ihmettelen mika pitaa heidat elossa, mika ajaa heita eteenpain, kun jokainen paiva on tasmalleen samanlainen kuin edellinen, nalkaa, likaa ja ei-mitaan, vailla pakokeinoa.
En ihmettele etta en nahnyt valkoihoisia. Nama eivat ole niita osia, joihin raahattaisiin turisteja.



Toisaalta paasin nakemaan myos taman kulttuurin rentouden, kiireettomyyden ajellessamme pitkin maaseutua, vuorenrinnetta kiipeavia, mutkittelevia teita. Ovet taloissa ovat auki, kanoja, hanhia ja kileja nakee aivan joka puolella vapaina. Vanha nainen paistattelemassa paivaa talonsa edessa. Pikkupojat pelaamassa jalkapalloa, mies kavelemassa valtava olkikuorma paansa paalla tienviertta. Huikaisevia viidakkomaisemia, pikkukylia jotka ovat enemmankin osa viidakkoa kuin asutus viidakon keskella. Nakymat ovat kuin suoraan 80-luvulla tehdyista seikkailuelokuvista.

Indonesiassa kaytetaan veitsen sijasta lusikkaa. Ja kylla, naette lautasellani sipseja. Perunalastut kuuluvat taalla perusruokaan. Voitte kuvitella etta olin hieman huvittunut syodessani sipseja lusikalla. :D

Ja Jogjakarta. Hyvin vahan turisteja, niistakin varmaan yli puolet muita kuin valkoihoisia. Kyltit ovat 95% kielta jota en ymmarra, paikallisista vain osa myyjista ja yleensa vain nuoret puhuvat englantia. Hinnat putosivat puoleen Baliin verrattuna. Minulla on puhdas huone jossa on kunnollinen suihku ja oma parveke. 10 euroa paiva. Ja mika parasta, minulle ei yriteta vakisin myyda koko ajan jotain vaan saan kulkea melko rauhassa.
Luulenpa etta voisin sanoa loytaneeni "aidon" Indonesian. :)

Rakastan naita pienia kujia, jotka jatkuvat loputtomiin, ovat erittain vehreita ja taynna toinen toistaan hauskempia pikku puoteja. :)

Indonesian kieli on niin taynna "suomalaisuuksia" etta minulla on jatkuvasti omaa hauskaa taalla. Bakso lima, pelan velan... :)

Talla hetkella minulla on niin paljon kaikkea mielenkiintoista ymparilla etten tieda mihin pain menna. Levottomat jalat, levoton sielu... tekisi mieli vaan liikkua koko ajan.

Ja tyttoani on kylla talla hetkella aika polttava ikava... :/